LC Siner

Tervehdys taasen!

2010-02-09T20:59:01+02:00

Muistatteko, kun sanoin, että teen tästä kokonaisen tarinan? Ikäväkseni kerron nyt rikkovani sen lupauksen. Tämä tarina on pahasti kesken, tiedostan sen asian, mutten kuitenkaan jatka enää. Pahoitteluni.

Syy? Päätin tämän jo jonkin aikaa sitten, koska vaikka rakastan fantasiaa yli kaiken, ei minusta ole sitä tekemään. Realistisuus on se minun juttuni. Tiedän kokemuksesta, että sitä on paljon luonnollisempi ja mukavampi tehdä.

Toinen syy on sellainen, jota en tahdo alkaa selittämään, koska tuskin kukaan minua ymmärtäisi ;) "Typerää", moni tulisi sanomaan. Olen kuitenkin aina ollut omituinen, joten ei tämä siltä kannalta katsottuna ole kummallista. Mutta nyt minä saan olla minä ja siitä olen iloinen! :'D

Tarinan kirjoittaminen ei jää, mutta jatkan sitä muualla, en Sinereiden parissa.

Hei hei, halit ja kiitokset kaikille! ♥♥♥

Hei ja anteeksi...

2009-12-07T22:22:01+02:00

Syy ei ole minun!

Ei, en ole lopettamassa, älkää suotta huokaisko helpotuksesta :'D On vain pientä ongelmaa tämän jatkon kanssa. Yksi syy on tietysti Crystal, joka oli tarkoitus tehdä tässä välissä ja jatkaa vasta sitten Sinereiden parissa. Syy sen sijaan löytyy iki-ihanasta F-Securesta (tai luultavimmin ainakin), enkä tiedä kuinka tämän ratkaisisin. Yritän tässä nyt kuitenkin jotain säädellä, että lähtisi toimimaan. Ja isä tahtoo tietysti myös auttaa sitten jossain vaiheessa, jos ei muuten suju :---) Mikäli jotakuta ongelma kiinnostaa, niin Crystalin sivuilla on lisää tietoa, tähän en nyt jaksa laiskuuttani kirjoittaa mitään.

Ette voi arvata, kuinka minua ärsyttää. Olin suunnitellut sekä tänne että Crystaliin niin tarkasti jatkot, että olisin voinut keskittyä vain pelaamiseen ja lavastukseen, ja nyt sitten kävi näin! Argh. No, taukoa olisi pidentänyt vielä se reissu Kolille tuossa joulun paikkeilla, että niin...

Toivotaan, että jonnekin päin saataisiin jatkoa vielä tämän vuoden puolella.

~ Ceniela

// EDIT 16.12.

Ai niin, unohdin täällä sanoa... Peli toimii taas (ainakin avautuu ja kykenee pelaamaan) mikäli hieman säätää ennen kuin käynnistää pelin :p "Kunnollista ratkaisua" ei siis ole löytynyt, mutta tällä mennään =)

Osaa tänne voidaan olettaa luultavasti ensi vuoden puolella - niin se aika rientää! - koska nyt haluan saada Crystalin valmiiksi. Se on niin lyhyt, ettei toivottavasti mene kovin pitkään =) Ja olen suunnitellut melkolailla tarkkaan tänne seuraavaksi ilmestyvän osan tapahtumia. Pientä spoilia: luvassa on jonkinlainen aikaharppaus eteenpäin ja, hmm, tapahtumia :'''D Sen minä vain sanon, että eräät henkilöt eivät tykkää... ;)

Hyvää joulukuuta!

2009-12-01T20:21:01+02:00

Kaikillahan on jo suklaakalenterit esillä? Hyvä. Kalentereihin palaan vielä kohta, mutta sitä ennen pieni ilmoitus Hanwardista. Olin aivan ymmälläni, kun Sinerit olivat päässeet palkintosijoille asti. Minulla on todistajia, että pidin ääntä luettuani tulokset! :--) En vieläkään usko, että näin kävi. Vastassa oli niin monia muita ja minusta parempia sivuja... hui. Kiitoksia kaikille, jotka äänestivät Sinereitä Loistavin legacy -sarjassa ja Hannukazille kiitos paitsi koko kisasta, myös spesiaalikategorian tuloksesta :)

Tarkoitukseni oli julistaa iloani ja kiitostani myös joulukalenterilla, joka olisi pitänyt sisällään kaikkea kivaa. Minulla oli suuria suunnitelmia, mutta ainoastaan kalenteriin kuulunutta minitarinaa sain aloitettua. Muuta en ehtinyt, ja tulin siihen tulokseen etten ehtisikään. Kalenteri jäi siis kauniiksi haaveeksi. Tarinan päätin kuitenkin tehdä, koska olin ensimmäisen osan kuvat ottanut valmiiksi ja juoni oli suunniteltu lähes kokonaan, vain muutamia yksityiskohtia puuttui - ja ehkä yksi vähän isompikin asia. Joka tapauksessa, mikäli kukaan innostui, niin Crystalin tarina odottaa lukijoita!

TÄSTÄ LUKEMAAN CRYSTALIA

Osa 5 - Pahin painajaisesi

2009-11-21T20:56:01+02:00

Hitaasti mutta varmasti on mottoni :----D Osa numero viisi ja tapahtumia, joiden myötä saatetaan jopa hyvällä tuurilla päästä eteenpäin tarinassa, jee! Toivon mukaan tämä nyt korvaisi edes hiukan tätä venynyttä päivitysväliä.

Ne tuovat surua ja epätoivoa
Niissä ei ole mitään hyvää
Mutta jos et voi edes herätä ja paeta pois
kun painajaisesta on tullut oikeaa elämää

Arianna suukotti miestään. "Kuinka työpäiväsi meni?" "Pomo piti lupauksensa", Claudio virkkoi kasvot loistaen. "Sitä ollaan nyt kirjanpitäjiä tuolla laitoksella."

Arianna irtautui Claudiosta ja hymyili. "Tiesin sen", hän myhäili sivellen miehensä poskea. Claudio yritti näyttää vihaiselta. "Etkä minulle kertonut?" Arianna nauroi. Hän otti askeleen taaksepäin. "Kun nyt kerran tulit näin aikaisin, niin voisitko vahtia poikia loppupäivän?" Claudio nyökäytti päätään, mutta häntä hieman mietitytti, miksi hänen täytyisi niin tehdä. Vastaus tuli ennen kuin hän ehti kysyäkään: "Minua pyydettiin töihin."

Claudio vakavoitui hetkessä. "Et kai sinä vain aio mennä?" "Minä..." "Lääkäri sanoi, että sinun pitäisi saada levätä Kevinin synnytyksestä!" "Minä..." "Arianna, usko minua - pysyisit kotona. Se on sinulle hyväksi, toisin kuin raskas työ..." "Claudio, kuuntele."

Hetken aikaa Ariannasta tuntui, että Claudio oli sanomaisillaan jotain, mutta mies ei kuitenkaan tehnyt niin. Siispä Arianna puhui itse: "Minun työni on kaukana raskaasta. Minä istun paikoillani ja kirjoitan tietokoneella. Siinä kaikki. Ja vaikka työni olisi mitä tahansa, tiedän rajani. Jos en pystyisi johonkin, en tekisi mitään."

Neljän sekunnin ajan Ariannasta tuntui, että Claudio aikoi vielä estää häntä jollain tavalla. Sitten hän kuuli huokauksen ja hyväksyvän vastauksen. "Lupaathan tulla kotiin heti, jos väsyt liiaksi." "Lupaan, lupaan", Arianna nauroi ja halasi Claudiota. Hän kuuli tööttäyksen ulkoa. "Nähdään iltapäivällä", hän sanoi ja katosi nopeasti ulos.

Claudio aukaisi lastenhuoneen oven. Kevinin pää kääntyi heti hänen isänsä suuntaan. Pienokainen ojenteli käsiään tätä kohti ja päästi äännähdyksen, joka sai Claudion huulille hymyn. Hän kumartui kehdon ylle ja siveli toisella kädellään Kevinin poskea. Kevin tarttui oitis kiinni isänsä sormista ja väänsi niitä suuntaan jos toiseenkin. Claudio nauroi tyytyväisenä.

Claudio oli ihastunut molempiin lapsiinsa heti heidän synnyttyä. Mutta Kevinissä tuntui olevan jotain, jota Elijahissa ei ollut. Claudiosta tuntui, että hän saattoi osittain nähdä itsensä kuopuksessaan. Samankaltaisuus perustui enimmäkseen siihen ihmiseen, joka asui näkyvän ihmisen sisällä. Olihan heissä ulkonäöllisestikin jonkin verran samaa, mutta ei niin suuresti kuin sisäisesti.

Kevin tarttui kiinni isänsä kasvoista ja taputteli niitä. Hän nauroi suloista lapsennauruaan ja kuulosti kaikin puolin tyytyväiseltä. Claudiosta tuntui aivan samalta. "Kiitos kaunis", hän kuiskasi.

Ilta kului hiljalleen eteenpäin. Kevin oli nukahtanut, toisin kuin Elijah, joka jaksoi vieläkin touhuta isänsä kanssa. Claudiosta se ei ollut mikään ihme, olihan sitä pojan syntymäpäivä. Elijah taisi tietää sen varsin hyvin.

Ovi avautui ja sulkeutui heti, kun Arianna oli astunut sisään. "Hei", Claudio tervehti vaimoaan samalla kun kutitteli Elijahia. Poika nauroi suloisesti, ja molemmat vanhemmat hymyilivät.

"Onko kakku valmiina?" Arianna kysyi, ja Claudio nyökkäsi. "Leivoimme sen tuossa tunti sitten. Elijah auttoi. Hän piti kovasti jauhopussin sisällöstä, ja puolet löytyivätkin lattialta." "Minnää!" Elijah kiekaisi ja näytti siltä, kuin hän olisi koettanut pomppia isänsä sylissä. Arianna nauroi ja silitti pojan päätä. "Mennäänkö puhaltamaan kynttilät?"

He siirtyivät keittiöön. Elijah oli ehdottomasti sitä mieltä, että siellä odottava kakku näytti herkulliselta. Hän katsoi sitä silmät kiiluen. Pian hän pääsisi tarttumaan siihen omin käsin. "Kakku", hän sanoi. "Niin on", Claudio nyökytteli. "Ja kynttilöitä. Puhalla, poika, puhalla." Ja Elijah puhalsi. Kolmesti, mutta kynttilät saatiin sammuksiin.

"Hyvää syntymäpäivää, isin iso poika", Claudio myhäili.

- - - - -

Oli maanantai ja kello lähenteli puoli kahdeksaa. Elijah kuuli jonkun linnun ääntelevän ulkona. Sama ääni oli kuullut jo pidemmän aikaa, ja siitä hän tiesi kevään olevan tulossa. Ja kevään jälkeen koittaisi kesä, joka tarkoitti kesälomaa. Ei sillä, etteikö Elijah olisi pitänyt koulunkäynnistä, mutta kyllä hän jo kaipasi vapautta.

Tunnin kuluttua Elijah siirtyi ulos odottamaan koulubussin saapumista. Hän näki äitinsä trimmaamassa pensaita terassin vierellä. Elijah ei tajunnut, kuinka hän pystyi siihen. Hän tiesi, että äiti oli sokea. Miten ihmeessä hän sitten pystyi tekemään melkein kaikkea, mitä hänkin?

"Äiti?" Elijah uskaltautui kysymään. Vastaukseksi hän sai mutinaa, josta ei ottanut mitään selvää. "Saisinko minä kenties koittaa?" "Mitä sinä sitten tahtoisit?" Arianna kysyi. "Tuota, mitä sinäkin teet. Leikkaat puskia." Arianna näytti miettivän hetken. "Enpä tiedä", hän sanoi ja alkoi parannella seuraavaa pensasta.

Elijahin mieliala laski. Hänestä tuo näytti melko hauskalta, joten tietysti sitä pitäisi päästä kokeilemaan. Hän odotti hetken aikaa ja kysyi sitten uudelleen: "Äiti, saisinko minäkin?" "Elijah", Arianna aloitti, kääntyi poikaansa päin ja huokaisi sitten. Hän ojensi tälle puutarhasakset. "Mutta varovasti!"

Arianna yllättyi siitä, kuinka tehokas puutarhuri Elijah oli. Vaikka heidän pihaltaan ei kovin montaa pensasta löytynyt, oli jokainen puska nopeasti saatettu edustuskuntoon. "Minusta se oli kivaa", Elijah totesi äidilleen, kum koulubussi pysähtyi heidän talonsa eteen. "Niinkö?" Arianna hymyili, ja Elijah nyökkäsi. Sen jälkeen poika kipitti bussiin vilkuttaen ikkunasta, ennen kuin se lähti liikkeelle. Arianna vilkutti takaisin ja huokaisi. "Niin iso poika jo..."

Kevin nukkui kaikessa rauhassa, joten Ariannalla oli oivasti aikaa siivota taloa. Jälleen kerran hän sai huomata, että kylpyammeessa oli vikaa. Vettä lensi niin, että hänen vaatteensa kastuivat. Siitä huolimatta hän koitti puhdistaa ammeen ennen kuin soittaisi korjaajan paikalle.

Ei tarvittu kuin noin kaksi minuuttia, ja Arianna sai tarpeekseen. Hänen hiuksensa painautuivat likomärkinä hänen kasvojaan vasten. Hän tiesi, että ammeessa oli luultavimmin edelleen likaa, mutta päätti antaa sen olla. Ensin tämä kuntoon, vasta sitten hän voisi keskittyä kunnolla puhdistustyöhön.

Arianna kuuli veden tippumisen vielä silloin, kun naputteli Wallabyn putkilaitoksen numeroa. Hän kohotti luurin korvalleen. Vastaus kuului vain yhden tuuttauksen jälkeen. "Haloo?"

"Hei, olen Arianna Siner ja täällä meillä on reistaileva kylpyamme. Olisiko mahdollista saada se kuntoon vielä tämän päivän aikana?" "Tietysti. Voimme lähettää jonkun sinne aivan heti."

Arianna asetti luurin takaisin paikalleen heti, kun virkailja oli saanut hänen osoitteensa. Hän tunsi samassa, kuinka hänen jalkansa kastuivat. Ohut vesikerros mateli jo oven alitse. Arianna huokaisi. Korjaajaa todellakin kaivattaisiin pian.

Korjaajaa ei kuulunut kymmeneen minuuttiin, jotka Arianna käytti pelkästään odottamiseen. Sen jälkeen hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää hetkeäkään istua keittiössä vartomassa. Ehkä ensimmäistä kertaa hän oli osittain tyytyväinen, kun kuuli Kevinin itkevän. Nyt hän saisi ainakin jotain tekemistä. Siinä viihdyttäessään poikaansa Arianna kuuli jonkun koputtavan ovelle. "Setä taisi tulla korjaamaan meidän ammeemme", Arianna supatti Kevinille ja käänsi sitten päätään taaksepäin. "Ovi auki, voitte tulla jo."

Kuului ääni, joka kertoi oven avautuneen, sekä askelia, jotka merkitsivät jonkun saapumista. Arianna kuuli, kuinka korjaaja käveli vesilätäkköön ja siirtyi sitten kylpyhuoneeseen. "Äiti taitaa mennä valvomaan, mitä hän tekee", Arianna mutisi Kevinille. Hän laski pojan vuoteeseen.

Kevin vaikutti kovin rauhattomalta. Hän ei millään tahtonut käydä uudelleen nukkumaan, vaan hakkasi pienellä kädellään Ariannan kättä. Arianna huokaisi. "Nuku vain, kultapieni", hän hymyili ja silitti kädellään Kevinin päätä. "Äiti tulee kohta takaisin."

Mutta Kevin ei rauhoittunut. Hän pyöri ja hakkasi nyrkeillään patjaa. Arianna seisoi hetken aikaa kehdon vieressä ennen kuin poistui huoneesta. Kevin ymmärsi äidin lähteneen. Se tuntui hänestä pahalta. Hän ymmärsi muutamia sanoja, mutta yhtäkään hän ei ollut vielä sanonut itse. Nyt hän kuitenkin avasi suunsa: "Ei taa!"

Ariannasta oli mukava huomata, että kylpyhuoneen lattia ei ollut enää niin märkä kuin äsken. Hän saattoi kävellä ilman, että jalat kastuivat. "Olette kovin tehokas", Arianna totesi astuessaan pesutilaan.

Kuului housujen kahinaa. Arianna oletti, että korjaaja kääntyi ympäri. "Kiitoksia", matalahko miesääni sanoi ja naurahti sitten. "Aina palveluksessanne."

Ariannan jokainen lihas jännittyi sillä hetkellä. Hän läimäytti käden suulleen. Hän ei uskonut tätä. Tämä ei ollut todellista. Pian hän heräisi ja huomaisi, että kaikki oli loistavasti. "Olet hiljaisempi kuin muistinkaan", mies sanoi saaden Ariannan vapisemaan.

"Mitä sinä täällä teet?" Ariannan ääni värisi hänen esittäessään kysymyksensä.

Mies vain hymyili. Näkyi kauas, että hän nautti tästä tilanteesta. "Minulle tuli ikävä..."

"Mutta minä en tahdo nähdä sinua", Arianna parkaisi ja antoi otsansa nojata käteensä. "Mene pois." "En", mies hämmentyi kysymystä. "Sanoinhan, että minä olen kaivannut sinua. Haluan olla kanssasi. Hieman keskustella ja käydä läpi eräitä asioita..." "Ei, älä, Thomas, ole niin kiltti..."

Pian talossa ei kuulunut mitään muuta kuin Kevinin huuto.

- - - - -

Elijah kääntyi ympäri ja vilkutti bussikuskille. "Kiitos kyydistä ja nähdään huomenna", hän sanoi. Kuski kohotti kättään tervehdykseksi, odotti Elijahin siirtyvän pois ovien edestä ja sulki ne sitten. Elijah katseli, kuinka keltainen koulubussi jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin, kunnes se kääntyi kohti Wallabyn keskustaa. Kun mitään ei enää näkynyt, poika pinkaisi sisälle.

"Äiti, äiti, ympäristötiedon kokeet palautettiin tänään ja minä..." Sanat takertuivat kiinni Elijahin kurkkuun. Hän vain tuijotti eteensä. "Ä-äiti?"

Arianna ei päästänyt ääntäkään. Hän vain makasi paikoillaan eteisen lattialla hieman epäluonnollisessa asennossa, jotta kaatuminen olisi sen aiheuttanut. Elijahia pelotti. Hän kumartui äitinsä viereen ja tökkäisi tätä hellästi. Ei mitään reaktiota.

Elijah sai pari minuuttia töniä äitiään, ennen kuin tämän silmät revähtivät auki. "Missä... mitä..." Hän oli shokissa. "Äiti, mikä sinua vaivaa?" Elijah kysyi vierestä peloissaan. Arianna ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa. "Kevin... Thomas... ei..." "Äiti!"

Arianna yritti nousta seisomaan. Elijahista tuntui entistä enemmän siltä, että äidillä oli jokin hätänä. "Pitää soittaa isälle" oli hänen ainoa ajatuksensa, kun Arianna hoiperteli lastenhuoneeseen melkein kaatuen ensimmäisen askeleensa jälkeen.

Claudio ei sanonut hänet kotiin kuljettaneelle työkaverilleen sanaakaan, kun hän poistui autosta. Elijah oli kuulostanut niin huolestuneelta puhelimessa, että sama tunne oli siirtynyt myös mieheen itseensä. Ainoa varma asia oli se, että mitään hyvää hän ei tulisi kuulemaan Ariannalta.

Hän ei ehtinyt sisälle asti, kun Arianna tuli häntä vastaan. Hän kaatui miestään vasten ja puristi itsensä kiinni tämän vartaloon. Kun Arianna irrotti otteensa, Claudio näki hänen silmiensä tuikkivan kyynelistä. "Mitä on tapahtunut?" hän kysyi ja silitti Ariannan poskea. "Onko kaikki hyvin?"

Arianna pyöritti rajusti päätään. "Ei ole hyvin", hän kimitti. "Mikään ei ole hyvin, kaikki on surkeammin kuin koskaan ennen." Claudio kurtisti kulmiaan. "Voisitko tarkentaa?" Arianna henkäisi syvään ja oli hetken aikaa hiljaa. Claudio kihisi uteliaisuudesta, mutta antoi vaimonsa koota itsensä kaikessa rauhassa.

"Thomas kävi täällä." "Kuka..?" "Thomas, minun..." Arianna piti tauon, jonka aikana Claudio ymmärsi Ariannan tarkoittavan mennyttä rakkauttaan. "Anteeksi, jatka vain", hän sanoi. Ja Arianna jatkoi: "Hän kävi täällä. Hän kertoi tahtovansa... keskustella kanssani. Hän väitti myös, että ellen lähtisi hänen mukaansa, hän tekisi jotain perheelleni." Kyyneleet alkoivat palata Ariannan silmiin. "Thomas vain nauroi minun yrityksilleni väittää, ettei hän pystyisi siihen. Sitten hän tönäisi minut pois tieltään ja sanoi aloittavansa lapsestani. Huusin, ettei hänellä olisi oikeutta koskea Keviniin ja tartuin hänen paidastaan kiinni, jolloin hän..." Arianna pyyhki silmiään ja pudisti päätään. "En tiedä. Tulin tajuihini vasta vähän aikaa sitten, kun Elijah tuli kotiin." "Onko Kevin kunnossa?" Claudio kysyi, ja Arianna nyökkäsi. "Hän ilmeisesti vain uhkaili, mutta... minua pelottaa niin."

Claudio halasi Ariannaa. "Ei hätää", hän yritti rauhoitella vaimoaan, mutta hänen sanansa tuntuivat kaikuvan kuuroille korville. "Pian Thomas varmasti tulee takaisin ja tekee jotain todella hirveätä", Arianna itki. "Hän ei jätä tätä tähän."

- - - - -

Aikaa kului, ja vaikka Arianna oli edelleen valppaillaan, ei Thomasista kuulunut mitään. Claudio pyrki olemaan positiivinen, jotta hänen vaimonsa huomaisi tilanteen olevan varsin hyvä. Elijah oli myös rauhoittunut tapahtuneen jälkeen, ja eikä Kevinkään ollut sen hermostuneempi.

Nyt, kun Kevin oli kasvanut, Claudio pystyi mielestään näkemään entistä enemmän itseään tässä pojassaan. Ulkonäön puolesta samaa näköä oli niin paljon, ettei Claudio enää edes jaksanut kiinnittää siihen huomiota. Mutta Kevin oli ruokaa rakastava ihminen, aivan kuten hänkin. Maitoon hän tyytyi ainoastaan silloin, kun nälkä oli hyvin suuri, muuten hän vikisi muiden ruokaillessa, että hänkin tahtoi sitä perunamuussia.

Yllättäen Kevinistä paljastui musiikkiin viehättänyt poika. Arianna ja Claudio olivat hankkineet hänelle minikokoisen rumpusetin, jolla hän pääsi tyydyttämään luovuuden purkauksiaan. Merkillisintä oli, että soittaminen oikeasti kuulosti hyvältä. Muu perhe ei sanonut sitä siksi, ettei Kevinin mieli pahoittuisi, vaan koska se oli totta. Välillä Kevin saattoi kuunnella radiota ja ykskaks kadota huoneeseensa. Hetken kuluttua muut yleensä kuulivat hänen soittavan mukana siinä laulussa, joka paraikaa soi. Ja jos hän soitti väärin, hän huusi ja huitoi käsillään selkeästi vihaisena.

Elijah se oli, joka asiaan kiinnitti ensimmäisenä huomiota. Hän mainitsi siitä vanhemmilleen, jotka alkoivat myös tarkkailla Keviniä jatkossa. Kahden viikon seuraamisen jälkeen he uskoivat olevansa oikeassa. Kevinin kuulo oli tavallista tarkempi. Hän kuuli paljon asioita, joita muut eivät kuulleet. Hän kuuli niitä niin paljon, että sen täytyi johtua hänen auteerigeeneistään.

Elijah tunsi pientä kateutta Keviniä kohtaan. Hän oli jo melkein vuoden käynyt koulua, ja pikkuveljellä, joka oli hädin tuskin päiväkoti-iässä, olivat auteerikyvyt jo nähtävissä. "Epäreilua", hän tuhahti, istui lattialle ja alkoi pähkäillä läksyjensä kanssa.

Ympäristötiedon läksyihin ei mennyt juuri ollenkaan aikaa, koska vastaukset tuntuivat tulevan paperille melkein kuin itsestään. Elijah hymyili. Hän todellakin piti tuosta aineesta, se oli mukavaa, kiinnostavaa... ja helppoa. Mutta seuraavaksi oli vuorossa äidinkielen tarina. Elijah käänsi sivua vihkossaan. "Kirjoita tarina ihmeellisistä ja erilaisista ihmisistä. Muista isot ja pienet alkukirjaimet, sekä pisteet ja muut lopetusmerkit."

Elijah laski vihkon lattialle. Kuinka sattuikaan. Hänhän voisi kertoa vaikkapa itsestään. "Enkä voisi", hän sitten kuuli pienen äänen sisällään sanovan. "Sinä et ole erilainen. Sinä olet tavallinen ihminen, toisin kuin pikkuveljesi."

"Äiti, milloin minun kykyni oikein tulevat esiin?" Elijah kysyi ruokapöydässä. Arianna huokaisi. "Sinun pitää vain olla kärsivällinen, Elijah-kulta", hän sanoi lämpimästi. "Emme me kaikki saa tietää sitä ennen kuin olemme parikymmentä vuotta." "Mutta kun Kevin..." "Kevin kuuluu niihin, joiden kyvyt ilmaantuvat jo nuoressa iässä."

Claudio köhäisi. Arianna ja Elijah kääntyivät katsomaan häntä. "Minä en edes tule koskaan saamaan minkäänlaisia taikavoimia", hän sanoi. "Äiti on sanonut, etteivät ne ole mitään noitien taikavoimia", Elijah pisti väliin. Arianna naurahti, ja Claudio pyöritteli silmiään hieman vaivaantuneena. "Tiedät kuitenkin, mitä tarkoitan. Minä en ole kuin te, minä elän aivan normaalia elämää. Ja pärjään silti."

"Olen samaa mieltä kuin isäsi", Arianna jatkoi. "Sinä voi olla aivan rauhassa. Aikasi koittaa vielä."

- - - - -

Kevinin syntymäpäivät lähestyivät, mutta hänen käytöksessään se ei näkynyt. Kuin kolme vuotta vanha kakara hän huusi, jos joku ei tullut päästämään häntä pois sängystään. Vanhemmista oli vähillä kovin tuskallista nousta keskellä yötä nukuttamaan tätä uudelleen, Kevinillä kun oli taipumusta herätä pieneenkin äännähdykseen - todella pieneen.

Mutta ainakin se oli varma keino saada huomiota. Vaikka Ariannaa väsytti, hän tahtoi silti vielä helliä pientä poikaansa niin kauan, kun se vielä olisi mahdollista. "Kohta sinäkin olet jo koulussa", hän huokaisi ja kutitti Keviniä vatsasta. "Kyllä se aika menee niin nopeasti."

Saatuaan Kevinin jälleen nukkumaan Arianna soi itselleen unitauon. Talossa oli rauhallista, eikä kuulunut ääntäkään. Elijah oli koulussa ja Claudio töissä. Hänellä olisi nyt siis loistava aika nukkua niin pitkään, kunnes Kevinin unet keskeytyisivät...

Hän näki olevansa tummassa huoneessa. Kammiossa. Siellä ei ollut yhtikäs mitään.

Ariannaa pelotti. Huoneen kylmyys sai hänet palelemaan. Tämä paikka oli vieras. Hänestä itsestäänkin tuntui vieraalta. Tämä asu ja kampaus eivät olleet häntä itseään. Mitä hän edes teki täällä?

Toivoen, että löytäisi ulospääsytien, hän kulki huoneen seinien vierustoja pitkin. Ei mitään. Ei salaovia tai mitään muutakaan. Mutta sitten kuului ääni. Joku nauroi. Ja Arianna tunsi tuon naurun.

Arianna vapisi rajusti, kun hän kääntyi ympäri. Siinä hän oli, Thomas. Hän nauroi katketakseen.

"Mitä sinä täällä oikein teet?" Arianna kysyi ja harppoi Thomasin luokse.

Hetken aikaa he seisoivat siinä ja katselivat toisiaan, mutta sitä kesti vain hetken. "Et halua kertoa", Arianna sitten rikkoi hiljaisuuden. "Mutta osaat varmaan kertoa senkin, mitä minä teen täällä."

"Mietitäänpäs..." Thomas mutisi ja taputti leukaansa. Hän katsoi Ariannaa päästä varpaisiin. "Sinä näytät siltä, kuin olisi hautajaisiin menossa. Luultavasti omiisi, tuskin muita on lähiaikoina tulossa." Arianna hätkähti. Hän yritti kovasti muistuttaa itselleen, että tämä oli vain unta - ei totta, vaan unta.

"Ja muistathan, että minä lupasin silloin seurata sinua hautaan saakka."

"Et ole tosissasi", Arianna sai sanotuksi. Hänen oli vaikea hengittää, ja hänen katseensa pysyi kuin naulittuna Thomasin silmissä. "Minä en koskaan valehtelisi sinulle, rakas Arianna", Thomas virnisti ja osoitti sormellaan Ariannaa.

Seuraavana hetkenä Arianna tunsi kovan piston rinnassan. Kipu levisi hetkessä koko ruumiiseen. "Petit lupauksesi", Thomas mutisi ja heilautti kättään.

Arianna lensi päin hänen takanaan olevaa seinää. Hän putosi kivuliaasti lattialle ja parkaisi. "Thomas, älä", hän pyysi.

"Sinulla oli tilaisuutesi. Mutta sinä et käyttänyt sitä. Nyt sinun täytyy elää sen kanssa."

Arianna ponkaisi pystyyn hiestä märkänä. Hänen päässään pyöri.

Uni oli ollut kaamea. Thomas oli vaikuttanut entistäkin uhkaavammalta. Oli aivan varmaa, että nyt jos koskaan hän olisi tulossa tekemään sen, mitä hän oli pitkään uhannut tekevänsä. Arianna ei tiennyt, mitä miehellä oli mielessään, mutta yhden asian hän tiesi.

Se ei voinut olla mitään hyvää.

Arianna kuuli jonkun astuvan sisälle taloon. Ennen kuin hän ehti vaatteitaankaan vaihtaa, hän syöksyi Claudiota vastaan. "Hei kultaseni", Claudio tervehti vaimoaan, kun tämä astui keittiöön. "Et arvaa, minä..." "Hän tulee!"

Claudio kurtisti kulmiaan. "Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat. Voisitko selventää?" Ja Arianna kertoi nopeasti näkemästään unesta. Claudio kuunteli tarkkaavaisena ja kuultuaan, kuinka kaikki päättyi, hän henkäisi. "Milloin hän sitten saapuu?"

Arianna pudisti päätään ja puristi silmänsä tiukasta yhteen. Hänen alahuulensa väpätti. "Minua pelottaa jäädä tänne", hän kuiskasi hiljaa. "Hän tekee pian jotain teillekin." "Arianna..." "Hän sanoi niin, kun kävi täällä aiemmin!" "Arianna, hän olisi voinut tehdä jotain jo silloin..." "Mutta hän tahtoi ensin saattaa minut hermoromahduksen partaalle!" Arianna kimitti. "Tätä hän juuri haluaa, nähdä minut itkemässä ja pelkäämässä. Nyt hän on varmasti tyytyväinen."

Arianna vaikeni. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi enää ajatella. Miksi hänen oli pitänyt saada näin paljon surua ja vaikeutta osakseen? Mitä hän oli tehnyt väärin?

Kuinkakohan monta viikkoa minä tätäkin kirjoitin? Silloin tällöin pieniä pätkiä, joten ajatusvirheet ovat mahdollisia. Ja ennen kuin kukaan tulee asiasta sanomaan: Arianna näki unessaan :--) Ei siitä sen enempää. Ja mitäs muuta... Niin, ei kannata odottaa sitä seuraavaa osaa kovin pian, sillä *köhköh* minä huomasin vasta nyt, kuinka hidas oikeasti olenkaan. Mutta olen päättänyt yrittää saada jotain muuta teidän iloksenne ;) Olkoonkin, että se tulee viemään hieman aikaa osan tekemiseltä, mutta toivottavasti se ei tuota suurta pettymystä. Nähkäilkäämme joskus =)

Heissan te ihmiset siellä niin!

2009-10-28T18:06:01+02:00

Ilmoitusluontoisia asiota :-----3 Hmm, ainakin kaksi. Katsotaan keksinkö vielä enemmän tässä kirjoittaessani.

Aloitetaan vaikkapa tästä:

Joku on jo saattanut huomata kyseisen kuvakkeen sivulaatikossa, mutta koska tykkään toistella asioita niin puhun uudelleen :) Eli siis, Sinerit ovat mukana Hanwardin Loistavin legacy -sarjassa. Tietysti toivoisin, että tämä tarina jollain tavalla sijoittuisi, mutta sen verran mitä tiedän muista kategoriassa kilpailevista legacyista, niin... *köhköh* ... voi olla, että tämä jää sinne häntäpäähän. Olen kuitenkin positiivisella mielellä liikenteessä, eikä voitto ole tärkeintä - iloitsen jokaisesta äänestä, jonka Sinerit saavat. Olettaen, että ääniä tulee. Jos siis olet sitä mieltä, että tämä tarina ansaitsee voiton ja haluat tehdä minut iloiseksi, äänestäthän? Kiitoooooos! :----)

Seuraava asia: osa numero viisi. Lupailin sitä ilmestymään piakkoin, mutta kuten näkyy... no, ei näy. Osa on aivan alkutekijöissään johtuen simppelisti elämästä. Ollut vähän puuhaa, ja suurin kiitos menee tietenkin koululle. Läksyjä ja kokeita on ollut kiitettävästi, ja vähempikin määrä riittäisi. Lisäksi kouluni muutti noin kymmenen kilometrin päähän ja koko systeemi on jälleen kerran ihan sekaisin (monestikohan minun yläasteaikanani, kyllä se home saa paljon aikaan...). Ei stressaa, ei. Seuraava viikko - eli marraskuun ensimmäinen viikko - menee työharjottelussa. En takaa, että saan silloinkaan aikaiseksi kirjoitettua sanaakaan. En tiedä, millainen aikataulu minulla on, ja luultavasti kun pääsen kotiin, niin kierrän ympäriinsä leijumassa kuluneesta päivästä ja kertoilemassa kymmenenteen kertaan siitä mitä sain tehdä :'''D Sen siitä saa kun onnistuu pääsemään unelmapaikkaansa tet-harjoittelijaksi ;)

Ei ole kuitenkaan syytä paniikkiin! Osa on tulossa, hitaasti mutta varmasti. Tässä todiste, että olen oikeasti jotain tehnytkin:

Osa 4 - Erään perheen kasvua

2009-10-18T19:07:01+03:00

Venähti tämä osa hieman liian kauaksi tulevaisuuteen, jos nyt ajatellaan viimeisimmän osan ilmestymispäivää. Toisaalta, eihän sitä voi kukaan olettaakaan kovin kummoisia päivitysnopeuksia meikäläiseltä *virn* Hitaus on syntymävika. Mutta joka tapauksessa tämäkin osa saatiin edes jotenkin valmihiksi, joten eiköhän se siitä. Ja yrittäkää edes te lukijat olla välittämättä eräästä virheestä yhdessä kuvassa (joka kuitenkin on nähtävissä kahdesti). Sisälläni asuu nimittäin perfektionistin poikanen, joka ei salli moista! Kääk! Osa on muuten omistettu eräälle todella hyvälle ystävälleni, joka huomenna viettää syntymäpäiviään :) En tiedä lukeeko hän tätä, mutta omistus ei muuksi muutu. Onnea hänelle!

Perheessä saa olla vailla huolia
nauttia tunteesta rakkauden
Ja vaikka perhe laajentuisi
rakkaus on aina lahja kaikkien

Arianna oli onnensa kukkuloilla. Hän todellakin odotti lasta! Vieläkään hän ei kyennyt sitä ymmärtämään täysin, vaikka vatsa oli kasvanut jo hyvin näkyvästi, ja töistä oli pitänyt jäädä äitiyslomalle. "Onnea odotusajaksi", niin työkaverit olivat hänelle sanoneet. Arianna oli hymyillyt, kiittänyt ja vannonut nauttivansa joka hetkestä.

Mutta ei se helppoa ollut: jatkuvasti Arianna sai huomata, kuinka väsynyt hän oli. Hänen täytyi päästä lepäämään heti, jos hän oli tehnyt jotain raskaampaa kuin keittiön tasojen pyyhkiminen. Ja herättyään hän suuntasi kuin huomaamattaan jääkaapille etsiäkseen syötävää, jotta jaksoi taas käydä makuulle.

Claudio koki olevansa vastuussa siitä, että hän, Arianna ja pikkuinen pärjäisivät. Tilanne ei ollut millään tavalla lupaava, sillä hänen omat työvuoronsa eivät olleet vielä alkaneetkaan, joten ensimmäiseen palkkaan olisi aikaa. Kyllähän Arianna sai hieman rahaa, vaikka äitiyslomalla olikin, mutta kuka - tai tässä tapauksessa ketkä - sillä pärjäisivät? Lisäansioita piti hankkia, ja Claudion yrityksille on syytä nostaa hattua. Mies teki kaikkensa, myi jopa tauluja, joita hän maalasi. Tulot eivät siltä suunnalta olleet millään tavalla suuret, hyvällä tuurilla saattoi saada viisikymppiä, hyvin harvoin kävi niinkin onnekkaasti.

Kertaakaan hän ei valittanut. Claudio oli luonteeltaan avulias ihminen, ja hän teki mieluusti kaikkensa auttaakseen omaa pientä perhettään, vaikka se vaati kovia ponnisteluja. Kaikista mieluiten Claudio kuitenkin hemmotteli tulevaa vaimoaan.

"Ruoka on valmista", Claudio myhäili ja suuteli Ariannaa. "Olet kovin kultainen minulle", Arianna huokaisi onnellisena. "Tiedän sanoneeni sen jo monesti, mutta en vain ole tyytyväinen siihen, kuinka olen sinua kiittänyt. Koskaan en varmaan kykene siihen." "Hupsu", Claudio nauroi. "Raskaus vetää sinut runolliseksi." Arianna tyytyi hymyilemään vastaukseksi.

Claudio antoi käsiensä valua Ariannan vatsalle. Hän silitteli sitä. "Sinua lainatakseni", hän virnisti. Arianna nauroi ja laski oman kätensä Claudion käden päälle. "Onkohan se kumpi?" mies kysyi. "En edes halua tietää, ennen kuin on pakko", Arianna hymyili. "Yllätykset piristävät."

Claudio jätti Ariannan ruokailemaan ja palasi itse uusimman maalaustyönsä pariin. Arianna tunsi voivansa kuin kuningatar, jota uskollinen alamainen palveli. Olihan se aika mukavaa ja mielenkiintoista, ei tällaista kohtelua kovin moni saisi osakseen. Tai mistäpä hän se tiesi, saattoihan tämä olla hyvinkin yleistä Wallabyssa tai jossain muualla.

Jokin Ariannan sisällä sanoi, ettei tämä ollut kuitenkaan oikein. Siitä sai nauttia, mutta ei se oikein ollut. Jokaisen tulisi kantaa kortensa kekoon tämän kodin ja perheen hyväksi. Myös hänen, vaikka raskaus veisi voimia.

Kun Claudion valvova silmä vältti, Arianna avasi tietokoneen hieman vastentahtoisena. Hän vihasi tuota omituista masiinaa edelleen, ei hän ymmärtänyt sen toimintaa sitten yhtään. Tietokoneen käyttö sai Ariannan aina toivomaan, että hän näkisi. Mutta asialle ei voinut mitään, hän oli syntynyt sokeana ja sellaisena pysyisi. Kuului ääni, joka kertoi koneen käynnistyneen, joten Arianna saattoi alkaa selailla keskeneräisiä töitään ja valita, minkä hän viimeistelisi ensimmäiseksi.

- - - - -

Auto jarrutti niin kovasti, että Claudio ja Arianna saattoivat kuulla sen sisälle saakka. "Kyytisi taisi tulla", Arianna hymyili ja suuteli Claudiota poskelle. "Onnea ensimmäiseen työpäivääsi." "Pärjääthän varmasti?" Claudio varmisti. Arianna huokaisi - kuinka monta kertaa hänen täytyi sanoa se? "Minulla ei ole mitään hätää. Mene vain nauttimaan unelmastasi."

Claudiota ei tarvinnut käskeä kahdesti nousemaan auton kyytiin. Tätä hän oli aina toivonut! Olisi hän nauttinut olostaan Ariannankin kanssa, mutta tämä oli jotain niin uskomatonta. Claudio tunsi, että hän olisi tästäkin kiitollisuuden velassa Ariannalle. Ilman naisen rohkaisua unelmiin tarttumisesta hän tuskin olisi tässä juuri nyt.

Auto nytkähti liikkeelle viedäkseen Claudion mukanaan. Claudio hymyili aurinkoisesti. Hänen koko olemuksensa viesti siitä, että hän todellakin nautti työmatkan alusta, vaikka kello ei ollut paljoakaan.

Ariannasta päivä kului liian nopeasti. Työt, jotka tietokoneelle olivat jääneet, olivat hyvin lähellä loppuaan, joten ne oli nopeasti lähetetty eteenpäin. Keittiön tasot hohtivat puhtauttaan, aivan kuten kylpyhuonekin. Arianna tunsi olevan aivan toimettomana. Hän selasi läpi vanhoja aikakausilehtiä, joita sohvan alta oli löytynyt, mutta nekin loppuivat pian - kovin moni toimitus kun ei julkaise lehteään pistekirjoituksella.

Heti kun Arianna tiesi työtoveriensa päättävän työnsä, hän tarttui puhelimeen ja soitteli heille kysyäkseen päivän tapahtumista. "Kuulostat siltä, ettei sinulla ole paljoakaan tekemistä", oli eräs heistä nauranut, kun Arianna osoitti aidosti kiinnostusta siihen, mitä hänen työparinsa oli syönyt lounaaksi. Arianna ei vastannut, mutta virnisti lievästi. Oikeassahan hänen kollegansa oli.

Kello oli melkein viisi, kun ovi kolahti kiinni, Claudion tervehdys raikui talossa, ja Arianna huokaisi onnesta. "Päivän kohokohta", hän ajatteli mennessään halaamaan Claudiota. "Oliko mukavakin päivä?" "Loistava!" Claudio hihkaisi. "Odotukseni olivat korkealla, mutta siellä oli vieläkin parempaa! Väki on ystävällistä, ja työympäristö muutenkin aivan..." Claudio aukoi suutaan, mutta oikeanlaisia sanoja ei kuulunut.

"Ihanaa, että olet onnellinen", Arianna nauroi ja irtautui Claudiosta. "Todellakin", Claudio nyökytteli päätään. Hän melkeinpä epäili, oliko onnellisuus edes mahdollista tässä tapauksessa, sekin tuntui suorastaan vähättelyltä. Claudio pakotti itsensä takaisin maan pinnalle. "Entäpäs sinun päiväsi?"

Mitä suuremmaksi Ariannan vatsa kasvoi ajan kuluessa, sitä enemmän häntä alkoi pelottaa lapsen syntymä. Mitä sitten tulisi? Claudio oli osoittanut teoillaan jo nyt, että hän olisi paras isä, kenet vain voisi saada. Itseään Arianna epäili. Osaisiko hän olla hyvä äiti? Hän hieroi vatsaansa. Ei sitä vielä voisi tietää. Pitäisi odottaa lapsen syntymää.

Eikä siihen olisi lääkärin mukaa kovinkaan pitkä aika. Synnytys voisi hyvinkin alkaa nyt, huomenna tai... kahden viikon päästä viimeistään. Tieto oli saanu Ariannan ajattelemaan paljon ja vakavissaan.

Arianna oli kerännyt marjapiirakan ainekset pöydälle. Kerran hän oli onnistunut tämän laitossa oikein hyvin, ja samaa tulosta toivottiin toistamiseen. Hän halusi tarjota jotain hyvää Claudiolle heidän keskustellessa samaan aikaan. Pian olisi jo liian myöhäistä. Tämä keskustelu pitäisi käydä nyt.

Ainakin piirakan suhteen Arianna onnistui. "Todella maukasta", Claudio sanoi ja nielaisi palan kokonaan. Hän kääntyi Ariannan puoleen. "Sinullahan oli myös jotain asiaa?"

Arianna tarttui kiinni Claudion kädestä. "Niin minulla oli."

"Haluaisin tietää, oletko ajatellut naimisiin menemistä?"

"Siitä asti, kun kosin sinua", Claudio myönsi. "Se on mielessäni vahvasti. Olisiko sinulla jotain mielessäsi?"

"Olisi", Arianna sanoi. "Koska lapsemme voi syntyä milloin tahansa, ja olisi mukavaa jos se tapahtuisi avioliitossa... voisimmeko mennä naimisiin huomenna?"

- - - - -

Ariannan ei tarvinnut ylipuhua Claudiota. Mies suostui oitis. Ehkä tässä ei ehtinyt toteuttaa komeita kirkkohäitä, joista Claudio oli salaa yöllä hieman haaveillut, mutta ajatus siitä, että läsnä olisivat vain he kaksi ja pikkuinen Ariannan vatsassa, oli kieltämättä kaunis. "Omassa kodissa naimisiin..." Claudio mutisi tarkissaessaan vielä kerran, että näyttäisi niin hyvältä Ariannan edessä kuin vain pystyisi.

Arianna oli makuuhuoneessa pukemassa omaa asuaan yllensä. Se oli hänen oman äitinsä hääpuku. Saatuaan sen äidiltään Arianna oli odottanut hetkeä, jolloin hän pääsisi käyttämään tuota kauneutta. Mutta kun hän oli saanut sen päällensä, ilon lisäksi hänet valtasi pyörtymisen tunne. Hänen päässään heitti.

Arianna vavahti. Ei kai... ei kai hän ollut täällä nyt? Ei voinut, ei, ei, ei... Hän sulki silmänsä ja hengitteli syvään. Hänen päänsä tuntui tasaantuvan. Lopulta hän ei voinut uskoa, että häntä oli vielä äsken pyörryttänyt. Arianna suoristi helmansa ja aukaisi oven.

Claudio katsoi, kuinka Arianna asteli hitaasti hänen eteensä. He seisoivat hiljaa hetkisen, mutta Claudio ei kestänyt sitä pidempään, ja Arianna tiesi sen. Hänen vastuullaan oli ensimmäisen sormuksen asettaminen, joten hän avasi nyrkkinsä paljastaen kultaisen renkaan.

"Tahdotko sinä, Claudio Emerson, avioitua minun, Arianna Sinerin kanssa, ja niin tulla aviomiehekseni, luopua omasta sukunimestäsi ja olla minulle uskollinen ja rakastaa minua riippumatta siitä, mitä aika ikinä toisikaan eteemme?" "Tahdon."

"Tahdotko sinä, Arianna Siner, avioitua minun, Claudio Emersonin kanssa, ja niin tulla vaimokseni, jakaa sukunimesi kanssani ja olla minulle uskollinen ja rakastaa minua riippumatta siitä, mitä aika ikinä toisikaan eteemme?" "Tahdon."

Claudio puristi Ariannan käden omiensa väliin. Arianna tunsi tämän sormuksen painautuvan vasten hänen kättään. "Todellako se on nyt tapahtunut?" Arianna kysyi ja asetti toisen kätensä Claudio käden päälle. Claudio hymyili. "Kyllä vain, Claudio Sinerin kunniasanalla", hän totesi. "Onko nyt se hetki, kun minun pitäisi suudella morsianta?" "On", Arianna nauroi.

Tuon tehtävän Claudio täytti mieluusti. Hän veti Ariannan lähelleen ja suuteli tätä. Arianna vastasi suudelmaan. Se oli täynnä rakkautta. Ehkä vielä jopa enemmän kuin muuten, jos se oli mahdollista. Siltä se tuntui.

Arianna otti äkisti askeleen taaksepäin ja oli horjahtaa. "Claudio..." "Mitä?"

Arianna piteli päätään. Hänellä oli taas heikko olo. Mutta nyt hän tiesi mistä se johtui. "Claudio", hän sanoi uudelleen. "Kerro!" Claudio parkaisi epätietoisena siitä, mikä Ariannaa vaivasi. "Soita ambulanssi. Minusta tuntuu, että lapsi tahtoo liittyä seuraamme."

Ennen kuin Arianna sai sanottua lausettaan loppuun, Claudio oli jo ehtinyt tarttua puhelimeen. Hänen kätensä tärisivät. Häntä melkein pelotti. Mutta ei sillä tavalla kuin yleensä. Häntä jännitti.

- - - - -

"Ihana olla taas kotona!" Claudio henkäisi astuessaan ovesta sisälle. Hänestä oli mukavaa haistaa nämä tuoksut pitkästä aikaa. Sairaalassa oli ollut epämukava, no, sairaalan haju. Claudio kuuli naurua ja kääntyi itsekin hymyssä suin ympäri.

"Niin suloinen", Arianna nauroi kuin samasta suusta heidän poikansa kanssa. "Todellakin", Claudio nyökytteli päätään. Kaikki oli mennyt loistavasti, Arianna oli suoriutunut ensimmäisestä synnytyksestään hyvin, ja Elijah voi hänkin loistavasti. Sen takia he saattoivatkin olla jo nyt kotosalla, vaikka eräs lääkäri oli ehdottanut vielä yhtä päivää tarkkailtavana.

Arianna naulitsi katseensa Elijahiin, joka kurkotti pienillä käsillään kohti äitiään. Tämä rimpuili kovasti ja nauroi. Arianna nauroi myös. "Niin suloinen", hän toisti itseään. Sitten hän otti askeleen Claudion suuntaan.

Hän ojensi Elijahia kohti Claudiota. "Minua väsyttää", hän sanoi. "Haluaisin päästä nukkumaan, joten..." "Tietty, mene vain", Claudio sanoi nopeasti. "Minä huolehdin pojasta." Arianna hymyili ja siirtyi makuuhuoneeseen.

Claudio oli haltioisaan. Elijah Siner, hänen ja Arianna lapsi, heidän yhteinen esikoisensa - häntä oli hieno katsoa. Kaikki tuntui niin uskomattomalta jälleen kerran. Elämä oli täynnä yllätyksiä, joista hän ei ollut tiennytkään. Claudio ei ollut koskaan voinut edes kuvitella, että elämällä olisi näin paljon annettavaa.

Elijah hykerteli Claudion sylissä ja tuijotti isäänsä kirkkain silmin. Claudio hymyili. "Äitinsä silmät", hän kuiskasi. Väistämättä Claudion mielessä kävi, että vaikka nämä silmät olivat aivan samanlaiset kuin hänen vaimollansa, näkisi Elijah maailman ympärillä, toisin kuin Arianna. Se oli hänestä hieman surullista, mutta se kuului asioihin, jolle ei voisi mitään.

Claudio leikki Elijahin seurana niin kauan, kunnes poika osoitti väsymisen merkkejä. Sitten hän aukaisi uudelleen remontoidun työhuoneen oven. Heillä oli ollut nipin napin varaa saada vaihdettua tapetit pojalle paremmin sopiviksi. Eikä huoneessa melkein muuta ollut, pinnasänky ja uudet tapetit. Huonetta ei oltu millään tavalla suunniteltu lastenhuoneeksi, mutta parempaa heillä ei ollut tarjolla juuri nyt.

Claudio laski Elijahin sänkyyn. "Isä lupaa tehdä kaikkensa, jotta sinulle saadaan mukavammat olot tänne. Isä antaa sanansa, että tulet vielä nauttimaan täällä olostasi. Täällä tulee olemaan turvallista ja viihtyisää... vielä joskus."

- - - - -

Aikaa kului, mutta Elijah ei saanut missään vaiheessa viettää enempää aikaa yksinään kuin nukkuakseen rauhassa. Arianna ja Claudio vuorottelivat siitä, kumpi sai helliä poikaa milloinkin. Molemmat myös pelkäsivät hieman hetkeä, jolloin tämä olisi riittävän iso ymmärtääkseen kuka oli. Claudiosta tuntui, että vaikka hän oli jo melkein keski-ikäinen, hänkään ei ymmärtänyt auteereista juuri mitään. Ehkä hän vielä oppisi, kun hänen ympärilleen kasvoi heistä muodostuva perhe.

"Tällaisia herttaisia lapsia voisi kuvitella hoitavansa vaikka työkseen", Arianna totesi Claudiolle samalla kun syötti Elijahia. Poika ahmi innolla tuttipullon sisältöä suihinsa Ariannan hymyillessä tyytyväisenä vieressä. Claudio pysyi vaiti. Hän halusi kuunnella, kuinka Arianna jatkaisi, ennen kuin sanoisi itse asiaan mitään.

"Pitäisiköhän meidän pistää tämä päiväkotiin sitten kun hieman kasvaa?" Arianna ajatteli ääneen. "Vai sattuisivatkohan työvuorot sopivasti yksiin, ettei tarvitsisi... Päiväkodissa Elijahilla kyllä voisi tutustua uusiin ihmisiin ja saada kavereita."

"Entäpä jos Elijah saisi kavereita ihan kotiinsa?" Claudio ehdotti henkeään pidätellen. "Jos... hän saisi pikkusiskon tai -veljen?" Hänen kätensä hikosivat. Elijahin syntymän jälkeen Claudio oli jo alkanut pyöritellä päässään ajatusta toisesta lapsesta. Nyt hän sitten sai sanottua sen ääneen Ariannalle.

Arianna kallisteli päätään puolelta toiselle ajatellessaan asiaa. Noin minuutin kestäneen hiljaisuuden jälkeen hän hymyili ja sanoi: "Ajatus on ihana. Mutta onko vielä oikea aika toiselle lapselle?"

Claudiota harmittivat nuo sanat, mutta hän ei näyttänyt sitä. Hän nousi ylös ja asteli Ariannan ja Elijahin viereen. "Kyllähän tämäkin siunaus on riittävä", hän huokaisi sekä onnellisena että pettyneenä. "Olkaamme rauhassa iloisia siitä."

Arianna meni nukuttamaan Elijahia, ja Claudio jäi miettimään Ariannan sanoja. Ehkä hän oli oikeassa siinä, että vielä ei olisi hyvä hetki uudelle lapselle. Elijah oli ensinnäkin hyvin pieni, ja tarvitsi huomiota. Ja vaikka se kuulostikin kovin julmalta, ei heillä välttämättä olisi edes varaa neljännen hengen elättämiseen. Claudio löi nyrkillään sängyn patjaa. Raha oli aina se suurin este.

Claudion asettuessa mukavaan asentoon sängylle Arianna astui sisään huoneeseen. "Claudio, minä hieman mietin niitä sanojasi", hän sanoi aavistuksen epäilevänä. "Toisesta lapsesta."

"Minä myös." Claudio heitti jalkansa sängylle. Hän ei ollut varma, pitäisikö hänen odottaa Ariannan puhuvan ensin, vai aloittaisiko hän itse. Arianna istuutui hänen viereensä, mutta ei sanonut mitään, joten Claudio valmistautui puhumaan.

Hän ei ehtinyt saada sanaakaan suustaan, kun Arianna tuli aivan hänen kylkeensä kiinni ja suuteli häntä. Claudio hämmästyi. Arianna nojautui taaksepäin niin, että Claudio näki hänen ovelahkon hymynsä. Mies naurahti sivellen samalla Ariannan hiuksia. Naiset ne jaksavat vaihtaa mieltään yllättäen.

- - - - -

"Rohkeasti vain, kyllä sinä jaloillasi pysyt", Arianna maanitteli Elijahia saaden vastaukseksi epämääräisen "ää"-äännähdyksen. Claudio hymähti. Arianna käänsi päätään mieheensä päin, mutta kuultuaan Elijahin kaatuvan takamukselleen lattialle hän naurahti ja nosti pojan syliinsä.

"Ittä", Elijah tokaisi ja räpytteli silmiään. Arianna katsoi hänkin vakavana Claudioon. "Onko kaikki hyvin? Vaikutat jotenkin... hajamieliseltä."

"Kaikki on hyvin", Claudio vakuutteli, mutta hän tiesi, ettei Arianna uskonut häntä. Tämä katsoi häntä niin pitkään, kunnes Claudiosta tuntui että hänen olisi pakko puhua. "Se mies soitti taas." Arianna hätkähti.

Hän syleili Elijahia. "Ei hän pahaa tee", hän ajatteli. "Hän tahtoo vain pelotella meitä. Eikä hän onnistu siinäkään. Me olemme nyt vahvoja, eikä mikään muserra meitä. Ei edes se... se... mies."

"Oletko aivan varma, ettei siitä kannata huolehtia?" Claudio jatkoi aiheesta, vaikka Arianna pysyi vaiti. "Se entisesi ei selvästikään tahdo jättää sinua rauhaan. Hänellä on jotain mielessään aivan selvästi. Jos minä olisin sinä..." Hän piti lyhyen tauon. "Minä saattaisin jopa pelätä."

"Minä en jaksa välittää", Arianna puoliksi valehteli. "Olen väsynyt tähän, että menneisyyteni alkaa palata takaisin. On ahdistavaa tietää, että vanha rakastettuni melkeinpä ahdistelee minua." "Ilmoita poliisille", Claudio sanoi nopeasti. Arianna vilkaisi miehensä suuntaan, nosti Elijahin lattialta ja katosi tämän kanssa entiseen työhuoneeseen.

Hetken päästä hän palasi. "Minä en voi ilmoittaa poliisille", hän sanoi vakavana. "Se olisi viimeinen tekoni. Et tunne häntä, hän osaa halutessaan olla todella aggressiivinen. Ja hän on halloni. Se vain lisää miehen uhkaavaa olemusta." Tahtomattaankin Arianna vavahti.

"Sinä pelkäät häntä", Claudio sanoi hiljaa. "En", Arianna sanoi ehkä liiankin nopeasti, sillä Claudion mielipide vain vahvistui. "Sinä todellakin pelkäät häntä." "Usko, en pelkää. Vihaan vain."

"Ei Arianna sitä myönnä", Claudio ajatteli. "Mutta niin se on. Hän on peloissaan. Sen miehen on täytynyt olla aivan kaamea. Mutta mitä muuta voisi odottaa joltakulta, joka on lukinnut sokean jonnekin tuntemattomaan paikkaan?"

Claudio näki parhaaksi vaihtaa aihetta. "Kuinkas pikkuinen sitten voi?" hän kysyi. Ariannan kasvot kirkastuivat.

"Loistavasti lääkärin mukaan", hän sanoi. "Toinen terve lapsi tulossa." "Kysyitkö sukupuolta?" "En tietenkään", Arianna hämmentyi. "Miksi olisin?" "Ajattelin vain", Claudio virnisti. "Olen tässä vain mietiskellyt, että jospa laajentaisimme taloamme hiukan? Sen verran, että saisimme lapsille kunnollisen lastenhuoneen. Mutta se voi olla vaikeaa värimaailman puolesta, jos sukupuolta ei tiedetä."

"Ihana ajatus", Arianna säteili. "Mutta eikö siitä silti voisi tehdä jollain tavalla neutraalin? Tiedän, että olen omituinen, mutta en haluaisi kuulla etukäteen." Claudio siirsi muutaman hiussortuvan pois Ariannan silmien edestä. "Eiköhän sekin järjesty."

- - - - -

Viikkojen kuluttua remontti oli valmis. Elijah kömpi uteliaana uuteen huoneeseen laajentamaan maailmankuvaansa. Hän konttasi pitkin lattiaa ja päästi lopulta äänen, joka Ariannasta kuulosti siltä, että hän oli hyväksynyt lopputuloksen.

Arianna itsekin piti huoneesta. Siellä oli mukava tunnelma, selkeästi rauhallisempi kuin talon muissa huoneissa. Mutta se johtui epäilemättä siitä, että Claudio oli toiminut niin kuin Arianna oli ehdottanut ja käyttänyt neutraaleja sävyjä. Ehkä Arianna oli niitä, jotka pitivät voimakkaista väreistä, mutta kyllä hän saattoi täälläkin kuvitella olevansa.

Arianna taputteli vatsaansa. "Toivottavasti sinäkin voit kuvitella niin." Arianna hätkähti vaisusti kuullessaan Elijahin äänen lattialta.

Hän nosti pojan syliinsä. "Ei sinua ole unohdettu", hän nauroi ja pörrötti esikoisensa hiuksia. "Mutta sinusta tulee pian isoveli. Eikös se ole hienoa?" Elijah nauraa hykerteli saaden myös Ariannan nauramaan. "Mutta nyt nukkumaan."

Elijah ojenteli käsiään kohti Ariannaa, kun tämä oli lähdössä pojan luota. "Nuku nyt vain", Arianna rauhoitteli levotonta Elijahia. "Ei ole mitään hätää, voit olla aivan..." Arianna keskeytti lauseensa. Häntä pyörrytti taas, ja päätä jomotti. Hän tarttui kiinni pinnasängystä, ettei horjahtaisi kumoon. Elijah sängyssä kallisteli päätään. "Nuku sinä rauhassa", Arianna kuiskasi.

Arianna tunsi olevansa hiestä märkä. Hän tunsi, että hetki oli koittanut. Tunne oli niin voimakas. Hän ei voisi olla kaukana... Arianna seisoi hetken aikaa paikoillaan ja kuunteli ulkoa kantautuvia ääniä. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa, tuulen huminaa ja muuta. Arianna päästi huokauksen. Hän oli päässyt pälkähästä tällä kertaa.

Mies kuuli, kuinka huoneen ovi sulkeutui Ariannan perässä. Askeleet loittonivat vähitellen. Muutenkaan ääniä ei kuulunut. Talon väki oli epäilemättä käymässä nukkumaan.

"Nyt." Hän nousi seisomaan.

Portaat narisivat hieman, kun mies käveli ne ylös oven luokse. Hän kohotti kättään kohti oven ripaa, mutta juuri kun hän oli koskettamassa sitä, hän tuli toisiin ajatuksiin.

"En minä voi nyt... Minun täytyy odottaa. Vielä ei ole sopiva aika."

"Ei..."

"... aivan..."

"... vielä."

- - - - -

Oli kaunis päivä. Lumihanki hohti valkeuttaan ja taivas oli aivan pilvetön.

Arianna oli juuri tullut aamukylvystään, kun hän tunsi piston vatsassaan. Toisen. Kolmannen. Hän ihmetteli, mistä moinen johtuisi, mutta sitten kipu kävi sietämättömäksi. Hän parkaisi minkä keuhkoistaan pystyi. "Claudio!"

Claudio räpytteli silmiään. Hän oli ollut syvässä unessa. Keittiöstä kantautuvat äänet olivat herättäneet hänet. "Mit-?"

"Claudio!" huuto kuului uudestaan. "Tule tänne! Pian!" Claudio vääntäytyi raskaasti ylös vuoteesta. Mutta avattuaan oven hän veti terävästi henkeä. "Sinä..."

"Minä soitan ambulanssin", Claudio sanoi nopeasti ja yritti tunkeutua Ariannan ohitse puhelimen luokse, mutta Arianna esti. "Ei", hän sai sanotuksi ennen kuin parkaisi uudelleen. "Ei ole aikaa." Hän katsoi Claudiota. "Auta minua."

- - - - -

Lääkäri oli käynyt tarkistamassa Ariannan ja vauvan voinnin. "Kaikki kunnossa", hän oli hymyillyt Claudiolle lähtiessään. "Onnittelut, kaikki miehet eivät kestä kotisynnytystä." Claudio oli nauranut. Ei se kyllä helppoa ollut ollut, piti rauhoitella Ariannaa ja... Claudio värähti. Hän ei välttämättä haluaisi toista samankaltaista kokemusta. Hän palasi maan pinnalle vasta, kun Kevin hänen sylissään aivasti. Claudio hymyili ja painoi pojan itseään vasten.

Claudio katsoi ikkunasta, kuinka punaruskean auton kuski tööttäili. Töihin sitä pitäisi lähteä. Claudiota kyllä hieman arvelutti jättää Arianna, synnytyksestä toipuva nainen, yksin kotiin Elijahin ja Kevinin kanssa. Mutta ei hän oikein muuta voisi, hän oli juuri saanut tärkeän ylennyksen, ja hänen täytyisi olla tänään työpaikalla läsnä.

Hetkessä Claudio oli autolla. "Huomenta", ajamassa oleva mies huikkasi. Claudio vastasi kohteliaasti, mutta pysyi muuten vaiti.

Hänen sisällään kaikki oli sekaisin. Kaikki tuntui vaikealta ymmärtää. Eikä kyllä ollut kovin helppoa saada auton oveakaan kiinni. Ajaja kääntyi takapenkille päin. "Kaikki kunnossa?" hän virnisti juuri kun Claudio sai oven suljettua.

"On", hän vastasi. Ajaja kääntyi takaisin oikeinpäin, valmiina lähtemään liikkeeseen. Claudio kuitenkin jatkoi: "Tuli tuossa äsken autettua maailmaan yksi uusi lapsi." Kuski kurtisti kulmiaan ja kääntyi uudelleen. Silloin hän näki Claudio hymyilevät kasvot, joilta loisti mitä suurin ilo.

Huuuuuuh, valmis! :D Mitäs tässä vielä piti sanoa, minulla oli vielä vähän aikaa sitten paljonkin asiaa... Ei kai sitten mitään. Seuraava osa tulee heti kun inspis on kaverina, se on nimittäin täysin pelattuna, kuten joku voi jo tietääkin :---) Siinä sitten taas jaaritellaan kaikkea, vähän niin kuin tässäkin osassa. Ehkä minä vielä joskus pääsen eteenpäin tässä tarinassa? :)

Mainostauko, kahvia ja pullaa!

2009-10-06T19:11:01+03:00

"Kiinnostaako sinua puolueettoman mielipide sivustasi? Haluatko rehellisen arvion siitä?"

Mikäli vastasit kyllä, tervetuloa Sanataivaaseen!

Lisää tietoa itse sivulla, niin että jos kiinnostus heräsi, suuntaa sinne päin :)

Osa 3 - Koko totuus

2009-10-03T01:43:01+03:00

Wuuh, tätä osaa oli hauska pelata :3 Erityisesti alku- ja loppupään kohtauksia. En tiedä mikä siinä oli, aluksi en nimittäin edes tiennyt kuinka ne kyseiset kohdat haluaisin tehdä. Noooooh, ei ainakaan ollut sellainen lopputulos, josta en pitäisi :) Idean puolesta siis. Kuvat ja tekstit ovat asia erikseen - muutamasta kuvasta kyllä myönnän kyllä aidosti pitäväni ;) Heheh.

Voit olla rehellinen tai vaieta
Voit satuttaa tai paikata haavat
Onko ystävyys kuitenkin niin kestävä
Että se säilyy totuuden jälkeen

Oli vaatinut kovia ponnistuksia Ariannalta kavuta ylös lattialta. Hän tunsi olonsa masentuneeksi Claudion kanssa käydyn keskustelun vuoksi. "Ehkä kylpy piristäisi?" hän huokaisi ja avasi kylpyhuoneen oven vain huomatakseen että lattia oli veden peitossa. Arianna otti pari askelta ja koitti sormillaan tuntea vuotokohtaa, mutta onnistui vain saamaan veden pärskähtämään kasvoillensa entistä pahemmin.

Ilo oli kaukana Ariannan muuten niin aurinkoisilta kasvoilta. Elämä ei hymyillyt hänelle yhtään, eikä hän jaksanut hymyillä takaisin. Ehkä Wallaby oli sittenkin väärä paikka hänelle? Ehkä hän ei löytäisikään täältä muuta kuin toisen epäonnistuneen rakkauden, joka sattui paljon enemmän kuin edellinen. Arianna vavahti - jälleen se mies kummitteli hänen mielessään... "En halua kohdata häntä enää", hän parkaisi.

Talon ulkopuolella hiippaili joku. Pari askelta enää ja Claudio olisi oven takana. Hän laski katseensa maahan samalla kun koputti oveen. Häntä hävetti. Ei hän olisi saanut liueta paikalta noin vain, kesken kaiken.

Arianna kuuli koputuksen. Hän yritti vielä hetken aikaa saada vuotoa lakkaamaan ennen kuin nousi ylös ja lähti avaamaan ovea. Yhtäkkiä hän kohotti kätensä otsalleen. Hänen päässään oli hirvittävä kipu. Aivan kuin se olisi voinut haljeta hetkenä minä hyvänsä. Arianna voihkaisi. Ei ollut sanoja kuvaamaan tuota tunnetta.

Hän seisahtui. Tuska tuntui olevan koko ajan kovempi ja kovempi. Ariannaa alkoi pyörryttää. Kuulosti siltä kuin joku olisi myös nauranut ivallisesti hänen päänsä sisällä. "Ei, älä", Arianna sanoi hädissään ja hapuili jotain, josta ottaa kiinni. "Älä, mene pois, en halua..."

Claudio kurtisti kulmiaan kuultuaan tömähdyksen. "Arianna?" hän hämmästeli ja koputti oveen äänekkäämmin kuin äsken. "Arianna, onko kaikki kunnossa? Vastaa!"

Mutta vastausta ei kuulunut. Claudio tarttui kiinni oven nupista ja huomasi, että ovi ei ollut lukossa. Hetkeäkään epäröimättä hän riuhtaisi sen auki ja astui sisälle.

"Arianna!"

Claudio polvistui heti Ariannan vierelle. "Kuuletko minua?" hän kysyi ja ravisteli Ariannaa varovasti. Kuului pieni ynähdys, jonka jälkeen Arianna liikautti hieman päätään toiseen suuntaan, mutta sen jälkeen hän pysyi liikkumattomana. Claudio katseli hetken aikaa kalpeata naista, mutta laittoi sitten varovasti kätensä tämän selän alle.

Ei ollut helppoa saada Ariannaa nousemaan lattialta. Tämä oli niin veltto, että Claudion oli vaikea pitää otteensa kunnossa. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen hän kuitenkin sai noustua seisomaan Arianna käsivarsillaan. Kuului jälleen vaisu ääni, kun Claudio otti ensimmäisen askeleensa, muttei muuta. Claudio huokaisi raskaasti ja taiteili Ariannan makuuhuoneen oven auki.

- - - - -

Arianna tunsi päässään jyskytystä. Se ei tosin tuntunut miltään, kun hän muisti sitä edeltävän kivun. Hän nousi vaivalloisesti istumaan sänkynsä reunalle ja hämmästyi tajutessaan olevansa omassa makuuhuoneessaan. Eihän hän ollut tähän kaatunut... Arianna muisti satuttaneen selkänsä, kun hän oli osunut kovaan lattiaan, ei pehmeään patjaan.

Arianna ei jaksanut pohtia sitä. Hän ei tahtonut. Hänen täytyisi nyt vain jatkaa tästä ja unohtaa tuo pieni välikohtaus. "Suosittelisin sinua lepäämään vielä." Arianna hätkähti ääntä. Se oli niin tuttu ja turvallinen. Hän ei voinut uskoa, että Claudio oli täällä.

"Mitä sinä täällä teet?" Arianna ponkaisi seisomaan ja oli horjahtaa. Claudio oli hetkessä tarttunut hänen käteensä ja tukemassa häntä. "Leikin lapsenvahtia", hän hymähti. Huomattuaan Ariannan pelokkaan, hämmentyneen katseen, hän jatkoi: "Olin tulossa takaisin. Kuulin oven toiselle puolelle, kun tömähdit lattialle - pelästyin toden teolla, joten tulin sisälle ja siinä sinä makasit." Hän kohautti olkiaan. "Ajattelin, että tuossa sängyllä sinulla olisi mukavampi olla kuin siinä..."

Arianna otti pienen askeleen. Hän seisoi aivan Claudion edessä. Heidän nenänsä melkein koskettivat. Claudio katsoi Ariannan silmiä. Hän ei osannut päättää, olivatko ne iloiset vai surulliset. Sitten Arianna yllättäen kietoi kätensä hänen ympärilleen. "Kiitos, että olet siinä", hän sanoi ja painoi päänsä Claudion olkapäätä vasten. "En kestäisi olla yksin." Claudio hymyili ja halasi Ariannaa takaisin. Hän puristi tämän vartalonsa omaansa kiinni. Hetken aikaa he seisoivat siinä sanomatta sanaakaan.

Minuutit matelivat. Claudio uskaltautui päästämään irti Ariannasta. "Minua pelottaa", tämä sanoi ja katsoi Claudiota vakavana. "Minua pelottaa... että kaikki ei mene hyvin." "Varmasti menee", Claudio sanoi rohkaisevasti hymyillen, vaikka ei tiennyt ollenkaan mitä Arianna tarkoitti. "Mutta nyt sinä käyt nukkumaan hetkeksi aikaa. Ei, älä vastustele!" Claudio kohotti sormensa, kun näytti siltä että Arianna olisi aikonut sanoa jotain. "Minä en ole mikään lääkäri, mutta sen tiedän että se olisi hyväksi nyt."

Claudio poistui huoneesta vasta sitten, kun oli nähnyt Ariannan käyvän sängylle. Arianna asetteli tyynyään mukavampaan asentoon. Claudio oli oikeassa - hänen pitäisi nukkua nyt. Jokin hänen sisällään väitti sen olevan vieläpä enemmän kuin hyväksi. Hän kävi makuulle ja sulki silmänsä. Ehkä hän näkisi jonkun ihanan unen...

- - - - -

Kun Arianna heräsi, hänen ensimmäinen järkevä ajatuksensa oli se, että joku oli keittiössä ruuanlaiton parissa. Lettuja. Arianna ei muistanut, koska hän oli viimeksi saanut maistaa niitä. Siitä täytyi olla kauan.

"Täällä tuoksuu todella hyvältä", Arianna hymyili. Claudio käänsi päätään. "Huomenta", hän toivotti ja laittoi räiskäleet lautaselle. "Toivottavasti sinua ei haittaa, että viivyin yön yli... tuossa sohvalla. Huomasin vesivuodon kylpyhuoneessa ja korjasin sen. Kello oli jo paljon, ja minua väsytti, enkä myös halunnut jättää sinua yksin, niin..." "Ei se haittaa", Arianna nauroi ja istuutui ruokapöydän ääreen.

Claudio asetti lautasen Ariannan eteen ja siirtyi itse olohuoneeseen syömään. Arianna tarttui haarukkaan ja alkoi syödä. Hänen kätensä tärisivät hieman. Hän oli tehnyt päätöksensä: hän puhuisi Claudiolle. Se olisi nyt tai ei koskaan. Hän ei voisi odottaa. Nyt hänellä olisi myös uusi uni, joka voisi auttaa - tai niin hän ainakin uskoi. Mutta silti häntä pelotti.

Claudio katsoi Ariannaa, kun hän asteli keittiöstä. "Näytät jo voivan paremmin", hän sanoi. "Minä voisin tästä varmaan alkaa harkita lähtöä."

"Ei", Arianna sanoi. "Älä lähde. Ole niin kiltti. Minä tahtoisin vielä puhua kanssasi." Hän vaikeni ja sormeili kaulassaan olevia helmiä. Claudio oletti Ariannan vielä jatkavan, mutta niin ei näyttänyt käyvän.

"Mistä sinä haluaisit puhua?" Claudio kysyi itse. Hänestä tuntui, että nyt olisi tulossa jotain todella suurta - että Arianna oli kovin vakavissaan.

Arianna veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. "Minusta", hän sanoi sitten ja aukaisi silmänsä. "Siitä, kuinka asiat oikeasti ovat. Ja miksi silloin eilen illalla käyttäydyin niin."

"On olemassa monia erilaisia ihmisiä", Arianna aloitti ja kävi istumaan Claudion viereen. "On normaaleja ihmisiä ja... hieman muista poikkeavia yksilöitä - auteereita. Kyseessä on hyvin vanha... eräänlainen rotu. Auteereita ei ole paljon, toisin kuin monta tuhatta vuotta sitten, joilloin meitä oli enemmän, jopa enemmän kuin ihmisiä. Mutta silloin olleiden vainojen takia meitä ole enää kuin nipin napin nimeksi saakka. Ja kuulit oikein, meitä juuri - minäkin olen auteeri."

Claudio ei ymmärtänyt yhtään mitään. "Jos näitä auteereja kerran on", hän sanoi epäilevästi. "Niin kuinka he poikkeavat ihmisistä? Tai siis..."

"Auteereilla on lahjoja", Arianna vastasi hänelle. "Erityiskykyjä. Jotkut ovat verranneet auteereja noitiin ja velhoihin, mutta ei niin ole. Noidilla ja velhoilla on loitsunsa. Auteerien voima tulee heistä itsestään."

"Kyvyt saattavat puhjeta koska vain, eikä sitä ei koskaan voi tietää etukäteen. Toisilla ne tulevat esiin jo varhaislapsuudessa, toisilla vasta useamman kymmenen vuoden iässä. Myös itse kyky tulee yllätyksenä. Kukaan ei ole saanut selville, onko se jollain tavalla periytyvää. Oma äitini osasi lukea muiden ajatuksia. Samaan kykeni myös eräs hänen serkkunsa, mutta kukaan muu tuntemistamme auteerisukulaisista ei. Periytymisen suhteen varmaa on ainoastaan se, että äidin ollessa auteeri, on myös lapsi. Mikäli isä on auteeri, se ei ole päivän selvää, todennäköistä kylläkin."

"Tuo kuulostaa aivan uskomattomalta", Claudio pisti väliin. Arianna käänsi päätään ja antoi silmiensä tuijottaa miestä. Claudiosta tuntui ahdistavalta. Ariannan sokeat silmät tuntuivat kaikesta huolimatta näkevän hänen lävitseen ja tutkivan häntä tarkemmin kuin kukaan muu. "Tuo on kuin lasten satukirjasta - tai..." Claudio aikoi sanoa hullun suusta, mutta ei tahtonut loukata Ariannaa. "Minä en voi uskoa tuollaista."

"Usko vain", Arianna totesi ja hymyili ovelasti. "Tiedän sinun uskovan. Paljonko kello muuten on?" "Anteeksi kuinka?" Claudio kysyi hämmentyneenä. "Tarkoitan... se on melkein kaksitoista."

"Sehän tarkoittaa sitä, että lakimiehet ovat jo työssään", Arianna sanoi. Hän räpytteli silmiään. "Sinun olisi syytä osoittaa innokkuutta. Soita."

Claudion leuka loksahti auki. Ariannan puheet olivat kuulostaneet omituisilta, mutta tuota hän ei käsittänyt. Siinä ei ollut päätä eikä häntää. Hän yritti sanoa jotain, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

Arianna huomasi sen. "Tiedän, että olet hakenut sitä paikkaa", hän sanoi tyynenä. "Näin unessani, kun lakiasiaintoimiston johtajat keskustelivat siitä, kenet hakijoista he ottaisivat. Sinä olit tehnyt suurimman vaikutuksen. Sinä olit heidän suosikkinsa."

Claudio katsoi ilmeettömänä eteenpäin. Hänen käsistään oli kadonnut tunto. Kuinka ihmeessä Arianna oli saanut tietää..? "Uni kuin uni", Claudio sanoi. "Olen minäkin nähnyt unta monesta asiasta, ja edes yhtä ainoata kertaa ne näyt eivät ole käyneet toteen." "Mutta minä olen erilainen", Arianna hymyili. "Olen auteeri, joko unohdit? Vaikka se kuulostaakin omituiselta ja ristiriitaiselta, niin minä näen tietyllä tavalla tulevaisuuteen. Näen unieni avulla, mitä tulee tapahtumaan." "Mutta se ei pidä paikkaansa tällä kertaa", Claudio huokaisi. "En minä sinne töihin pääse sitten millään. Taisi olla suuri virhe edes yrittää. Lähettinä minä pysyn koko loppuikäni, niin se on." "Soita", Arianna sanoi vakavana.

Lopulta Claudio nousi sohvalta. Ariannan tuijotus oli vielä ahdistavampaa kuin hiljaisuus suuressa joukossa, eikä sitä tuntunut saavan loppumaan kuin tekemällä hänen tahtonsa mukaisesti. "Usko minua, kun sanon tämän olevan yhtä tyhjän kanssa", Claudio sanoi tarttuessaan luuriin. "Usko minua, kun sanon unelmasi toteutuvan", Arianna vastasi ja otti paremman asennon sohvalla.

Claudio painoi vielä kakkosta ennen kuin kohotti luurin korvalleen. Tuuttaus... toinen... kolm... "Wallabyn lakiasiaintoimisto", kirkas naisääni heläytti linjan toisessa päässä. "Kuinka voin auttaa?" "Hyvää päivää. Olen Claudio Emerson ja minä..." Claudio epäröi mutta kuultuaan Ariannan kuiskaavan "anna mennä!", hän jatkoi: "Minä tahtoisin tiedustella työpaikkahakemuksestani." "Hetkinen vain", nainen sanoi. Claudio saattoi tuntea kuinka hänen sydämensä pamppaili kiivaasti. Nainen tuntui pysyvän vaitonaisena aivan liian kauan, vähintään ikuisuuden!

Nainen alkoi puhua vasta useamman minuutin jälkeen. Hänen sanansa saivat Claudion osittain hämmennyksen, osittain todella suuren ilon valtaan. "A-anteeksi kuinka?" hän änkytti puhelimeen.

"Mitä minä sanoinkaan sinulle!" Arianna nauroi. Claudio laski luurin takaisin paikalleen. Hänen kasvonsa loistivat, Arianna saattoi tuntea sen. "Uskotko minun olevan erilainen kuin muut?" hän sitten kysyi. Claudio hymähti hyväksyvästi. Hän oli niin iloinen, hänestä tuntui että hän olisi uskonut mihin vain juuri nyt!

Claudio palasi sohvalle istumaan. Yksi kysymys oli äsken tullut hänen mieleensä. "Minkä takia sitten kerrot minulle tästä?" hän kysyi. "Tuo kuulostaa asialta, jota ei noin vain kerrota. Se kuulostaa... no, salaisuudelta."

"Sitä se onkin", Arianna naurahti pakonomaisesti. "Mitä suurin salaisuus, jonka voi uskoa vain sellaiselle, johon todella luottaa. Claudio, minä en tunne ketään, johon voisin luottaa enemmän kuin sinuun. Minä rakastan sinua, ja haluan olla kanssasi."

"Mutta jos rakastaa jotakuta, täytyy kyetä olemaan oma itsensä tämän edessä. Siksi haluan, että tiedät, kuinka asia oikeasti on - kuka minä olen. En vain osannut heti kertoa sitä. En uskaltanut sen jälkeen, mitä tapahtui kun totuus paljastui entiselle miesystävälleni..."

"Mitä sitten tapahtui?" Sanat tulivat Claudion suusta ennen kuin hän tajusi sitä itsekään, ja hän katui niitä syvästi nähtyään Ariannan alahuulen alkavan väpättää. Naisen silmät kostuivat.

"Se mies ei ottanut asiaa niin kuin sinä. Kun hän sai tietää, hän tulistui. Hän oli halloni - hallonit ovat periaatteessa kuin auteereja, mutta se saattavat omistaa useamman kyvyn. En edes tiedä mistä moinen on saanut alkunsa, mutta auteerit ja hallonit ovat aina olleet vihoissa keskenään. Mutta... juuri siksi hän järkyttyi niin pahasti. Hän tulistui, kun en ollut kertonut aiemmin." Arianna veti syvään henkeä. "Kuvittelin jo kaiken olevan ohitse, kun hän sitten eräänä päivänä pyysi minut luokseen. Hän tarttui minua kädestä ja vei minua perässään kohti määränpäätä, jonka hän selkeästi tiesi. Sitten hän pysähtyi ja käski minun odottaa siinä. Ja minä odotin."

"Seuraavaksi kuulin oven pamahtavan kiinni. Huhuilin hänen nimeään, mutta kukaan ei vastannut. Kuvittelin kuulleeni naurua, mutta... Huomasin olevani loukussa. Kaatuilin, kun yritin hädissäni löytää jotain minkä perusteella voisin arvioida olinpaikkani. En kuitenkaan löytänyt muuta kuin lukitun oven. Huusin ja itkin, mutta kukaan ei tullut apuun. Olin yksin, olin... eksynyt." Arianna pyyhkäisi silmiään. "En tiedä kuinka kauan olin siellä, mutta ne olivat elämäni kauheimpia hetkiä. Kerran vain sitten tajusin auringon lämmittävän kasvojani. Ovi oli auki, joten käytin tilaisuutta hyväkseni." Arianna käänsi päätään, ja Claudio ymmärsi, että hän ei tahtonut enää jatkaa tästä aiheesta. Eikä Claudio halunnut Ariannan kärsivän muistojen palatessa mieleen.

Hän veti Ariannan aivan kylkeensä kiinni ja halasi tätä lämpimästi. "Minä lupaan, ettet joudu enää koskaan kokemaan mitään noin hiveätä", hän kuiskasi. Claudio kohotti kättään ja pyyhkäisi kyyneleen Ariannan poskelta.

"En toivo mitään enempää", Arianna huokaisi. Hänen silmänsä kimmelsivät sekä onnesta että kyynelistä. Hän antoi päänsä painua Claudion olkaa vasten. "Tässä on turvallinen ja hyvä olla." "Olen samaa mieltä", Claudio sanoi.

Ja kuten aina, he eivät ymmärtäneet kuinka se tapahtui. Siinä vain kävi niin.

- - - - -

Vain pari viikkoa myöhemmin Claudio asui Ariannan kanssa saman katon alla. Taloa oli laajennettu hiukkasen, että he molemmat mahtui sinne. "Kas hei, kulta", Claudio tervehti töistään palailevaa Ariannaa. "Saavuit juuri parahiksi ruualle. Se on valmista muutaman minuutin kuluttua."

"Minua harmittaa sinun puolestasi, että työsi alkavat vasta parin päivän päästä", Arianna sanoi ja hymyili. "Voin vain kuvitella, miltä näytät ensimmäisenä päivänäsi." Claudion suunpielet kohosivat. Hän toden totta oli hyvin iloinen päästessään vihdoin lapsuudesta asti unelmoimaansa työhön. Eikä hän ollut varma, olisiko ymmärtänyt soittaa sinne ilman Ariannan huomautusta sinä yhtenä iltana... Mistä hänelle tulikin mieleen eräs kysymys.

Claudio tiesi, että Arianna ei tahtonut puhua aiheesta, mutta Claudiota itseään se kiinnosti kovin. Hän olisi kyllä pärjännyt ilman moista tietoa, mutta hänestä tuntui jotenkin turvallisemmalta ajatella, että hän kuitenkin tietäisi. "Voinko kysyä jotain?"

Arianna hieman hämmentyi. "Ole hyvä vain."

Claudio puri hammasta. "Minua on vain jäänyt vaivaamaan, että oletko kenties ollut yhteyksissä sen entisesi kanssa? Tarkoitan että... oletko kuullut hänestä mitään sen... sen jutun jälkeen."

Haarukka putosi Ariannan kädestä lautaselle. Kuului kilinää keittiöön laskeutuneen hiljaisuuden lomassa. "En", Arianna sitten vastasi. "Mutta pahoin pelkään, että joudun pian taas kohtaamaan hänet."

"Minkä takia sinä niin luulet?" Claudio hämmästeli. "Sanoit, että se mies on jossain kaukana, silloin kun tapasimme ensi kerran." "Se oli silloin", Arianna parahti epätoivoisena. "Ja toivoisin edelleen, että se olisi niin."

"Se oli toistuva uni", Arianna sanoi nopeasti. "Enkä voi sille mitään, vaikka kuinka haluaisinkin voivani estää sen." Arianna nousi ylös. Hän jätti osan ruuastaan syömättä ja lautanenkin jäi siihen paikalleen. Claudio katsoi, kuinka Arianna käveli suoraan makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään. Mies antoi itsensä kaatua taaksepäin niin, että hänen takaraivonsa osui seinään. "Miksi sen osaa olla hiljaa?" hän mutisi.

Kerättyään astiat Claudio meni Ariannan luokse. "Olen pahoillani", hän sanoi. "Minun pitäisi kyllä ymmärtää, ettet halua puhua siitä, koska sen ajatteleminen tekee niin kipeää." Claudio heitti jalkansa sängyn päälle ja kääntyi katsomaan Ariannaa. "Anteeksi."

"Älä suotta anteeksi pyytele", Arianna huokaisi. "Itsehän sanoin tahtovani olla sinulla täysin rehellinen. Olen vain iloinen, jos saat tietää kaiken minkä tahdotkin. Epätietoisuus on hirvittävää." "Mutta en minä silti saisi pakottaa sinua muistelemaan jotain niin kauheaa", Claudio yritti, mutta Arianna kohotti kätensä estävästi. "Kyllä sinä voit. Niin on kuitenkin parempi."

"Tiedätkö, mikä minusta nyt voisi olla paremmin?" Claudio huomautti. Hän nousi istumaan ja siveli hivenen hämmentynyttä Ariannaa olkapäältä. "Vaikutat nimittäin alakuloiselta - mitä en kyllä ihmettele sen kysymykseni jälkeen. Voisinko kenties yrittää piristää sinua jollain tavalla?" "Claudio, ei sinun..."

Claudio ei suostunut kuulemaan Ariannan sanoja. Hän kietoi kätensä naisen ympärille ja hivuttautui aivan kiinni tämän kylkeen. "Mutta minä haluan saada sinut iloiseksi", hän kuiskasi Ariannan korvaan. Hän sulki silmänsä, antoi päänsä valua Ariannan harteille ja suuteli sitten tämän kättä. Arianna naurahti. "Vai niin sinä haluaisit", hän virnisti. Claudio nauroi myös. Hän suuteli Ariannaa, ja Arianna suuteli takaisin.

Keskellä yötä Arianna hätkähti hereille, kun Claudion käsi osui hänen selkäänsä. Toisaalta ei Arianna ollut juuri nukkunutkaan. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt, koska työt olisivat normaalisti, vaikka yö olikin ollut mitä unohtumattomin. Hymy Ariannan kasvoilla ei ollut kaikonnut hetkeksikään. "Kiitos Claudio."

Claudio nukkui pitkään. Kun hän heräsi, oli Arianna jo lähtenyt töihin. "Pian minäkin pääsen", Claudio virnuili kiskoessaan aamutakkia päälleen. Hän hyräili iloisesti samanaikaisesti kun petasi sänkyä. Koskaan ennen hän ei muistanut iloinneensa työstä näin paljon. Itse asiassa hän ei edes uskonut, että se olisi mahdollista, mutta niin se vain näytti olevan.

Puhelin soi. Tukka vielä hieman märkänä aamukylvyn vuoksi Claudio harppoi sen luokse. Hän kohotti luurin, eikä hän ehtinyt sanoa sanaakaan, kun soittaja jo kysyi: "Oletko se sinä, Arianna?" "Arianna on töissä", Claudio sanoi hetkellisen hämmentymisen jälkeen. "Mutta voin kyllä kertoa hänelle, kun hän palaa kotiin, että soititte. Mikähän nimenne on?"

Vastauksen sijasta kuului tuuttailua, joten Claudio näki parhaaksi sulkea luurin. "Ehkä se oli Ariannan työasioita", Claudio pohdiskeli. "Tai joku ystävä, jonka soittoa hän odotti." Hän vilkaisi kelloa. Noin neljän tunnin kuluttua Arianna tulisi kotiin. Asiaa ei siis olisi syytä miettiä ennen sitä.

- - - - -

Ovi kävi, ja Claudio oli oitis ottamassa Ariannaa vastaan. Hän suuteli naista kevyesti. "Sinua kysyttiin muuten tänään", hän sitten muisti sanoa. "Ei sanonut nimeään. Tahtoi vain ilmeisesti puhua kanssasi. Odotitko kenties soittoa joltain ystävältäsi?"

"En", Arianna sanoi olkiaan kohauttaen. "Ehkä se oli väärä numero." "Ei ollut. Sinun nimesi manittiin." "En siltikään usko, että se oli millään tavalla tärkeätä." Sen sanottuaan Arianna nytkähti, ja hänen kätensä lensi otsalle. "Arianna, mikä nyt on?" Claudio henkäisi hätääntyneenä. Hän otti tukevan otteen Ariannasta, ikään kuin hän olisi estänyt tätä kaatumasta. "Pyörryttääkö?" "Hieman huimaa, mutta ei tässä mitään..." "Pitäisikö minun tehdä jotain?"

"Kaikki on hyvin", Arianna huokaisi ja työnsi Claudion käden pois. "Aivan hyvin. Oli vain hieman rankka päivä töissä ja..." Huimaaminen palasi, mutta Arianna pyrki piilottamaan sen niin hyvin kuin vain pystyi. Vaikeaa se oli, koska päässä pyöri hyvin voimakkaasti. Jalatkin alkoivat tuntua heikoilta.

Arianna keräsi kaiken keskittymiskykynsä siihen, että hän pysyisi pystyssä ja rauhallisen näköisenä. "Taidan mennä hetkeksi aikaa lepäämään, jos se vain sopii... Herättäisitkö minut sitten ruualle?" Odottamatta vastausta Arianna ohitti Claudion ja suunnisti makuuhuoneeseen.

Arianna heittäytyi sängyn päälle niin että se päästi äänen. Hetken aikaa hän makasi siinä hengittäen rauhallisesti sisään ja ulos. Vähitellen pyörtymisen tunne alkoi kaikota. Mutta pelko ei tehnyt samoin. Se pysyi Ariannan sisällä. Hän epäili, ettei se tulisi pitkään aikaan katoamaankaan, vaan hän saisi kantaa sitä niin kauan kunnes se tapahtuisi. Kun Ariannan pahin pelko kävisi toteen...

Hämärässä hiipi eräs hahmo. Tämä ylitti tien nopein askelin. "Vai ei muka tärkeää..."

- - - - -

Seuraavina päivinä, joista muodoistui jopa kokonainen viikko, Claudio vietti yllättävän paljon aikaa tietokoneen parissa. Ariannan järkeen se ei käynyt: Claudio oli juuri sanonut, kuinka vaikeata tuota konetta oli käyttää, koska sen näppäimistö oli pistekirjoituksella. Se oli hankittu Ariannaa varten, mutta ei tämä sitä juuri koskaan käyttänyt. Hänen mielestään ne kaikki "näkövammaisille sopivat ohjelmat" olivat silti liian vaikeakäyttöisiä.

Claudiota ne eivät haitanneet. Tai ehkäpä normaalisti, mutta nyt asia oli toinen. Hänen täytyi saada tämä asia hoidettua, eikä hänellä ollut muualla tilaisuutta käyttää tietokonetta. Miehen sormet vilistivät pitkin näppäimistöä, ja hiiren klikkauksia tapahtui vähän väliä. Sitten tuli hetkellinen hiljaisuus.

Claudio nojautui lähemmäksi ruutua, kuin se olisi auttanut häntä näkemään paremmin. Hän hymyili tyytyväisenä. "Täydellistä", hän mutisi puoliääneen. Sen jälkeen kuului vielä hiukan lisää naputusta ja klikkauksia, mutta oven sulkeuduttua Claudion lähtiessä huoneesta hiljaisuus valloitti tilan.

- - - - -

Claudio kiskoi talvitakin päällensä. Hän astui ulos ja huomasi Ariannan istuvan portailla. Ariannan pää kääntyi muutaman asteen verran Claudion suuntaan, mutta sitten se palasi takaisin siihen missä se oli ollutkin. "Täällä on kylmempi kuin aiemmin", hän sanoi ääni tasaisen rauhallisena. "Talvi tulee pian. Joku lupaili lunta jo tälle päivälle."

"Paljon mahdollista", Claudio nyökytteli. Hän asettui Ariannan vierelle. Hänen mielessään pyöri monia asioita, vaikka hän yritti pitää itsensä tyynenä. "Arianna?" "Kuuntelen." "Minä rakastan sinua niin mielettömästi. En voi ymmärtää, kuinka jotakuta voi rakastaa näin paljon."

Arianna käänsi vartaloaan niin, että hän saattoi katsoa Claudion suuntaan. "Ei ole tehty sanoja kuvaamaan rakkauttani sinua kohtaan," hän huokaisi ja siirsi kädellään pois kasvoillensa valuneet hiukset. Eleellään hän sai Claudion näkyviin aurinkoisen hymynsä. "Mutta se rakkaus tulee kestämään", Arianna sitten jatkoi. "Vaikka vuodet vierisivät, se kestää aina loppuun saakka." Claudionkin kasvoille kohosi hymy. Ensimmäiset lumihiutaleet tipahtelivat hänen ja Ariannan päälle kun hän sanoi: "Tuon halusin kuulla."

Claudio tarttui Ariannaa kädestä ja nosti tämän seisomaan. Sen jälkeen hän itse polvistui ulkohousut kahisten. Ariannan kasvoilta saattoi lukea hänen olevan aivan ulalla. "En ymmärrä", hän henkäisi. "En minäkään ymmärrä, miksei ole tehty oikeanlaisia keinoja tämän rakkauteni osoittamiseen", Claudio vastasi. "Voin vain yrittää tavoitella sitä."

"Puhut niin kauniisti", Arianna huokaisi. Myös Claudio teki niin. Arianna näytti niin kauniilta. Hän oli luonnostaan kovin kaunis, tämän naisen kauneus hohti hänestä, ja muut saattoivat kylpeä siinä hehkussa. Mutta nyt, kun ensilumi tarttui hänen ripsiinsä ja päällysti hänen hiuksensa valkealla kimalteella. "Jos haluaisin antaa sydämeni sinulle, niin ottaisitko sen vastaan?" Claudio jatkoi puhettaan. "Enemmän kuin mielelläni."

Claudio nielaisi. Tätä hetkeä hän oli mielessään valmistellut niin pitkään, mutta nyt, kun oli aika, häntä jännitti silti hirvittävästi. Mutta mitään muuta hän ei tahtonut niin paljoa... "Arianna, tuletko vaimokseni?" Arianna päästi äänen, jota Claudio ei kyennyt tulkitsemaan, niin hermostunut hän oli. Oliko Arianna iloinen vai järkyttynyt? Mitä jos Arianna ei tahtoisikaan tätä... Kauheat ajatukset pöllähtivät hänen mieleensä.

Jostain Claudio kuitenkin sai voimansa kaivaa taskustaan esiin samettisen rasian. Hän kohotti sen niin, että Ariannan sormenpäät hipaisivat sitä, ja aukaisi sen sitten. Arianna antoi sormiensa varovasti koskea rasiaan ja lopulta myös sen sisältöön. Hänen sormensa upposivat pehmeään vanuun tai johonkin vastaavaan, mutta seuraavaksi ne törmäsivät johonkin kovaan. Arianna siveli tuota esinettä varovasti. Ja jälleen hän henkäisi.

Hän kiskaisi kättään poispäin. "Claudio", Arianna sai vaivoin sanotuksi, ja nyt Claudio pystyi ymmärtämään tämän tuntemuksia. Hänen kuvittelemansa järkytys oli vain ollut hämmennystä, hyvin iloista sellaista.

"Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin että suostut."

Arianna tarttui sormukseen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän pujotti sen vasempaan nimettömäänsä. "Minä suostun."

Kuultuaan Ariannan sanovan nuo sanat Claudio ponkaisi pystyyn juuri parahiksi vastaanottamaan Ariannan halauksen. Nainen tarttui hänestä kiinni niin lujaa, että häneen melkein sattui. Mutta se oli kipua, jonka hän otti mieluusti vastaan.

Arianna painoi päänsä Claudion olkaa vasten, ja Claudiosta tuntui että hän itki. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän tahtoi antaa Ariannan olla siinä, aivan kuten hän tahtoi pitää tämän vierellään. Claudio tiesi, että mikään ei ole täydellistä. Siitä huolimatta hän olisi voinut kuvata tätä kuvankaunista hetkeä niin.

"Et tiedä, kuinka onnelliseksi minut sait", Claudio sopersi kun he viimein irrottautuivat toisistaan. "En ole koskaan ennen tuntenut näin. Voisin väittää olevani maailman onnellisin mies." "Ja minä olen se onnellisin nainen." Claudio huokaisi ja pörrötti Ariannan hiuksia. "Mikään ei voisi saada tätä hetkeä paremmaksi."

Arianna astui askeleen kauemmas. "Claudio", hän sanoi. "Minulla voi olla kerrottavanani jotain, joka vain lisää tätä riemua." "En tajua kuinka niin voi olla", Claudio nauroi - hänestä tuntui sekavalta, ehkei tämä ollutkaan todellisuutta, vaan äärimmäisen hieno uni?

Ariannasta näki kauas, että hän oli pakahtua onnesta. Hänen silmänsä tuikkivat, hänen hymynsä oli vieläkin suurempi, hänen poskensa hohtivat onnen tuomaa lämpöä... koko hänen olemuksensa loisti. Arianna ravisteli päätään ja hihkaisi: "Me saamme lapsen!"

Uutinen sai Claudion mykäksi. Puhekyvyn palattua hän sai sanotuksi vain muutaman sanan, jotka nekään eivät kuulostaneet viisailta. "La-lapsen? Et voi olla tosissasi, me... Minä... Apua, ei tämä voi olla todellista!" "On se", Arianna puhkui iloa laskiessaan kätensä tulevan miehensä olkapäille.

"Työkaverini olivat niin huolissaan pahoinvoinnistani, että lähettivät minut työterveyteen tarkastettavaksi. Siellä sitten eräs lääkäri vaati minun käyvän testeissä kertomani jälkeen, ja..." Arianna ei kyennyt jatkamaan. Ilo kahlitsi sanat hänen kurkkuunsa. "Voi Claudio, tämä on jotain maailman ihaninta!"

Claudio suuteli Ariannaa, ja Arianna vastasi suudelmaan. Molempien mielestä tulevaisuus ei voisi näyttää valoisammalta kuin miltä se nyt näytti. Kaikki oli hyvin. Heidän oli hyvä olla, he olivat onnellisia, he olivat turvassa kaikelta toistensa seurassa.

Tiedättekös, on hyvin harmillista, että inspiraatio iskee myöhään illalla kun pitäisi jo mennä nukkumaan. Toisaalta, saatiinpahan kohtuu hyvää tekstiä aikaan (tosin loppua kohti taisi lähteä laimenemaan, kun ajatuksena oli vain että "kohta tämä on oikeasti valmis, ihan kohtaaaa!"). Samaa olisin kyllä toivonut tuonne keskivaiheille, josta tämän suvun... kuinka sen nyt sanoisi, "pääjuoni" selvisi :'D Mutta nyt sitä ollaan sen verran väsyneitä, että on pakko siirtyä peiton alle lepäilemään.

Osa 2 - Lämmin ystävyys

2009-09-21T13:36:01+03:00

Suuret kiitokset niille, jotka kommentoivat edelliseen osaan<3 :) Oli ihana huomata, että jotkut olivat tänne löytäneet ja mitä ilmeisimmin pitäneetkin lukemastaan. Toivottavasti tämä kakkososa miellyttää yhtälailla. Pituutta on kaksi kertaa enemmän kuin viime osalla. Olkaatten hyvät! :)

Kukaan ei pärjää elämässä yksin
Jokainen tarvitsee avustajan
Ystävän kalleimman ja niin rakkaan
Joka ei koskaan hylkää

Arianna heräsi pöllön huhuiluun. Hän kampesi itsensä ylös penkiltä. "Kauankohan olen nukkunut?" hän mutisi ääneen ja hapuili jotain, josta ottaa kiinni. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Haparoivin askelin hän kompuroi portaat ylös ja sisälle taloonsa.

Kello oli luultavasti jo ties mitä, mutta tuskinpa sentään vielä aamu olisi? Arianna etsi kaapista mukavantuntuisen yöpuvun. Yleensä, jos hänellä oli päällään jotain epämukavaa - jotain karkeaa tai hiostavaa - hän näki painajaisia. Niin hän oli nähnyt äskenkin. Siinä oli ollut se mukava ruokalähetti, ja Arianna oli nauranut tämän jutuille. Kaikki tuntui niin mukavalta ja iloiselta, mutta sitten paikalle oli ilmaantunut hänen entinen poikaystävänsä.

Kylmät väreet kulkivat pitkin Ariannan ruumista, kun hän muisteli kuinka hänen menneisyyden rakastettunsa oli ilmaantunut uneen. Tuo mies oli tarttunut hänen käteensä ja kiskonut hänet mukaansa. Sitten... kaikki oli mennyt niin kuin silloin. Juuri niin kuin Arianna oli pelännyt käyvän uudelleen. Mutta ei, niin ei voisi käydä. Hän oli täällä Wallabyssa, ja se mies... ei, Arianna ei tiennyt missä hän oli tällä hetkellä. Mutta hän ei ollut täällä. Se riitti hänelle. Arianna kipusi vuoteeseen ja veti peiton korviinsa. Nyt hän tahtoi nukkua rauhassa.

Hyvät unet jäivät kuitenkin haaveeksi. Sama painajainen toistui hänen silmiensä edessä joka kerta kun hän ne ummisti. Kyyneleet valuivat pitkin Ariannan poskia. "Miksi..?"

Lopulta Arianna ei enää kestänyt. Hän nousi ylös ja päätti valvoa ne tunnit, jotka olivat edessä ennen aamua. Ehkä hän joutuisi kestämään raskaan työpäivän vajailla unilla, mutta jos painajaisen välttäminen vaati sen, Arianna suostui siihen. Hän oli nähnyt tuon unen jo, miksi ihmeessä hänen pitäisi siis kokea se kauhu uudelleen? Samassa Ariannan koko keho jännittyi. Hän oli kuullut jonkinlaisen rasahduksen ulkoa. Jokin oli varmasti mennyt hänen ikkunansa ali!

Se vaati Ariannalta paljon rohkeutta, mutta hän uskaltautui ulos pimeyteen. Hän kuunteli tarkkaavaisena. Jos jokin olisi edes hengittänyt, hän olisi varmasti aistinut sen. "Ei täällä mitään ole", Arianna koitti vakuutella itselleen, mutta siitä huolimatta epäilys ei jättänyt häntä rauhaan.

Pieni ääni Ariannan päässä nimittäin vakuutti, että jokin tuolla oli. Vihollinen vai ystävä, siihen ei kylläkään suotu vastausta. Eikä Arianna tahtonut jäädä miettimään sitä, ainakaan tänne ulos. Seuraavassa hetkessä ovi pamahtikin hänen perässään kiinni.

Ariannasta tuntui epämukavalta. Paitsi että yksinkertaisen salaatin tekeminen tuotti hänelle jälleen kerran vaikeuksia, hänen mielensä oli muutenkin raskas. Ensin se painajainen, ja nyt joku tuolla ulkona... Arianna vavahti. Tämä ei voinut olla sattumaa. Hän tunsi sen luissaan. Hän tiesi sen.

Hetken päästä salaatti oli valmis, ja Arianna istuutui pöydän ääreen syödäkseen. "Ei se voi mennä niin, olen erehtynyt", Arianna sanoi itselleen. "Se aika on jo taakse jäänyttä, en minä enää voi... Kuinka niin edes voisi käydä, ei mitenkään!"

Hän vaikeni, mutta sisimmässään hän tunsi sen. Ottaen huomioon kuka hän oli... sen oli pakko olla niin.

Arianna pakotti itsensä uudemman kerran vuoteeseen. Mikäli asia oli niin kuin hän tunsi sen olevan - niin kuin hän tiesi sen olevan - oli aivan sama mitä hän tekisi. Hän ei voisi sille mitään, vaikka kuinka tahtoisi. Arianna hymyili vaisusti. Ehkä hän nyt nukahtaeessan näkisi tuon unensa loppuvan - mieluiten onnellisesti.

Aamu sarasti erittäin hitaasti Ariannan mittapuulla. Työpäivän alkuun tuntui menevän ikuisuus jos toinenkin. Arianna siivosi keittiönsä työtasoja ties kuinka monennetta kertaa, kun puhelin sitten soi.

Hieman ääntä peläten Arianna vastasi puhelimeen. "Haloo?" "Hei, Arianna. Täällä Claudio Emerson, muistatko?" Kivi vierähti hänen sydämeltään. "Tietysti muistan." "Sitä minä vain, että sinähän toivoit minun kertovan Wallabysta. Ajattelin, että miltä sinusta kuuloistaisi lähteä tänä iltana kanssani syömään? Muutaman korttelin päässä taloltasi on mukava pikku kahvila."

Ariannasta tuntui kuin hänen sisällään jokin olisi huutanut innosta ja heitellyt kärrynpyöriä. "Se kuulostaa hauskalta", Arianna vastasi. "Milloin?" "Minun työvuoroni loppuu neljältä", Claudion ääni sanoi. "Mutta minulla se kestää kuuteen saakka", Arianna sanoi pikaisesti ja puri huultaan. Se olisi varmasti jo liian myöhään.

"Jos näkisimme sitten kahdeksalta siellä kahvilassa?" Claudio ehdotti Ariannan hämmästykseksi. "Eikö sitä muka suljeta..." "Ei, ei", Claudio naurahti. "Café Rosemary on auki puolille öin saakka." "Vai niin", Arianna hymyili tyytyväisenä. "Se sopii todella hyvin."

Ariannalla ja Claudiolla ei mennyt kauaa siihen, kun he sopivat tarkemmin ajasta ja kohtauspaikasta. Laskiessaan luuria Ariannan kasvoilta säteili ilo. Painajaiset ja yölliset pelot unohtuivat oitis.

- - - - -

Arianna kääntyi ympäri. "Kiitos vielä kerran, kun suostuit tulemaan", hän sanoi ja hymyili vieressään olevalle naiselle. "En ole oikein koskaan oppinut laittautumaan. Siinä apu on aina ajankohtaista." "Tietysti minä autan, jos vain kelpuutat mielipiteeni", nainen naurahti. "Pitäähän sitä nyt olla edustuskunnossa, jos lähtee syömään miesystävänsä kanssa." Nainen taputti Ariannan käsivartta ja köhäisi merkittävästi.

"Gretta", Arianna sanoi tasaisen rauhallisella äänellä. "Olemme Claudion kanssa ystäviä." "Niin tietysti", Gretta mutisi. "Mennän etsimään niitä vaatteita, että ehdit ajoissa sinne kahvilaan."

Gretta avasi oven, kun Arianna sanoi olevansa pukeissa. "Hyvältä näyttää, hyvältä näyttää..." Gretta nyökytteli päätään hyväksyvänä. Hän kuitenkin kurtisti kulmiaan. "Tosin ehkä minä... hmm..."

"Sinä ehkä mitä?" Arianna kysyi. "Olisitko ystävällinen ja kertoisit?"

"Niin", Gretta totesi. "Kyllä minä niin tekisin." "Tekisit mitä?" Arianna parahti - minkä takia Gretta ei vain voinut puhua suoraan? "Minä jättäisin nuo lasit pois", Gretta sitten sanoi. Nähdessään Ariannan pelästyneen ilmeen hän jatkoi: "Sinulla on kauniit silmät. Antaisit tämän ystäväsi nähdä ne." "Mutta..." "Luota minuun, Arianna."

Hetken päästä vapisevat askeleet laskeutuivat alas portaita. Gretta katseli työtoveriaan kärsivällisenä. "Rauhassa vain", hän sanoi kun Arianna kompuroi hänen luokseen. "Mutta..." "Ne lasit eivät vaikuta sinuun mitenkään", Gretta hymyili. "Vai kuinka?" Arianna nyökäytti päätään. Mutta ei siitä ollut kyse. Hänestä tuntui niin paljon vahvemmalta niiden kanssa. Nyt hän oli lähinnä entistä eksyneempi. Ja nyt muut näkisivät sen entistä paremmin hänen silmiensä ollessa näkyvillä. Häntä hermostutti.

Hermostunut oli Claudiokin. Hän avasi Café Rosemaryn miestenhuoneen oven kolmatta kertaa ja katsoi itseään peilistä. Kun hän oli hetken ojennellut hiuksiaan, hän huokaisi. Hän oli ollut täällä nyt puoli tuntia, koska hän oli tahtonut olla ajoissa. Mutta nyt kello oli jo viisi yli, eikä Ariannaa näkynyt.

Claudio suoristautui. Hänen olisi pitänyt mennä Ariannaa vastaan. Ei tämä voisi mitenkään löytää perille omin avuin, hän ei tuntenut kaupunkia. Kun siihen lisättiin vielä se, että Arianna oli sokea, oli eksyminen jo melko varmaa. Claudio oli itselleen hyvin, hyvin vihainen.

"Miksen sanonut, että tulisin noutamaan hänet hänen kotoaan? Minun olisi pitänyt ajatella asiaa loppuun saakka. Entä jos Arianna on jo tuolla jossain, eksyneenä kaupungin syrjäkujille. Minun pitäisi varmaankin lähteä etsimään häntä... mutta jos hän ilmaantuisikin tänne sillä aikaa, enkä olisi täällä odottamassa?"

Claudio tuli siihen lopputulokseen, että hän saattoi vain odottaa. Ei ollut mitään, mitä hän voisi tehdä. Arianna joko tulisi tai ei tulisi. Mikäli ei, hänen pitäisi olla aivan varma, että tämä olisi eksynyt. Mutta ei vielä, kun kello oli ainoastaan viisi minuuttia yli sovitun tapaamisajan. Claudio huokaisi raskaasti ja palasi istumaan kahvilan terassille.

Arianna hyvästeli Grettan ja käveli hitain askelin eteenpäin. Tässä se kahvila ilmeisesti oli, niin Gretta oli sanonut. "Aivan suoraan tästä, se ystäväsi varmasti huomaa sinut sitten", hän oli sanonut. Arianna kohotti katseensa ja toivoi, että olisi nähnyt. Täällä tuoksui hyvältä, kukilta ja muutenkin. Epäilys piili kuitenkin hänen sisällään: mahtoiko Claudio olla täällä?

Claudio huomasi Ariannan nopeasti. Hän ponkaisi seisomaan ja loikkasi portaat alas yhdellä harppauksella.

"Hei, Arianna", Claudio tervehti ja tarttui Ariannan käteen. Arianna hymyili ja otti molemmin käsin kiinni Claudion kädestä. Ele sai Claudion tuntemaan olonsa petturiksi, että hän ei olisi täyttänyt velvollisuuksiaan.

"Anteeksi, etten tullut sinua vastaan", Claudio sanoi ja katsoi Ariannaan vilpittömän katuvana. "Tiedän, että minun olisi pitänyt, mutta... en tiedä mikä minuun meni. Anteeksi, anteeksi niin hirveästi."

"Ei se mitään", Arianna hymyili hänelle ominaista aurinkohymyään. "Eräs työkaverini saattoi minut tuonne tienhaaraan, ja tämän suoran kykenin itsekin kävelemään." Hän naurahti, ja Claudion mieli rauhoittui, vaikkei hän täysin voinut antaa käytöstään anteeksi itselleen.

Arianna vaihteli painoa jalalta toiselle. "En millään haluaisi hoputtaa", hän aloitti. "Mutta voisimmeko kenties syödä jotain? Minulla alkaa olla jo nälkä. Töissä sai ainoastaan kaupan valmisriisipuuroa, eikä sillä oikein saanut vatsaa täytettyä."

"Totta kai, totta kai", Claudio nyökytteli päätään. "Mennään ihmeessä." Claudio otti Ariannan käteen omaansa ja johdatti tämän perässään sisälle. Ariannan hymy ei kaikonnut minnekään, se pysyi ja pysyi hänen kasvoillaan. Claudio oli ehdottomasti hyväsydämisin ihminen kenet hän oli koskaan tavannut, hänen suurin onnenpotkunsa.

Claudio etsi kahvilan pitäjän - perustaja Rosemaryn tyttären - käsiinsä. He kättelivät, ja Claudio ilmoitti nimensä, jotta tämä nainen osaisi ohjata heidät istumaan. Pian Arianna tunsi jälleen jonkun käden omassaan. "Tulehan", Claudio pyysi.

Arianna ja Claudio istuivat hiljaa pöydässään. Claudio tutkaili ruokalistaa, ja Arianna yritti kuvitella paikan mielessään. "Pidätkö kasviksista?" Claudio kysyi yllättäen. "Täällä on jokin 'kasvislautanen ja craché'."

Arianna käänsi päätään Claudion suuntaan. "Mikä on craché?" hän kysyi epäilevänä. "En ole koskaan kuullut siitä." "En sen puoleen minäkään", Claudio myhäili. "Mutta minusta se kuulostaa mielenkiintoiselta." Arianna nyökäytti päätään. Hän oli samaa mieltä. "Se voisi olla mukava makuelämys", hän sanoi. "Kysytään siitä", Claudio tokaisi ja laski ruokalistan pöydälle. "Tarjoilija!"

"Craché on Rosemaryn omalla reseptillä valmistettu", tarjoilija kertoi. "Se on oikein maukasta, sen minä vain sanon." Mutta vaikka Arianna ja Claudio kuinka yrittivät taivutella tarjoilijaa kertomaan, mitä craché piti sisällään, ei vastausta tullut. Lopulta he päätyivät tuttuun makaroonilaatikkoon ja herneisiin - ei ehkä kovin eleganttia, mutta maukasta sekin.

"Tämä vaikuttaa todella miellyttävältä paikalta", Arianna sanoi ja käänteli päätään. "Ilmapiiri on lämmin, ja muutenkin tunnelma on kovin kotoisa. Tuntuu samalta kuin lapsuudenkodissani. Tai isovanhempieni luona."

"Ilmeisesti valintani osui nappiin", Claudio naureskeli tyytyväisenä. "Café Rosemary on pidetty paikka, niin nuorison kuin hieman vanhempienkin ihmisten keskuudessa. Kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä - sanoit sen itse todella hyvin - että täällä tuntuisi kodilta. Mutta niin se vain on."

Arinna nyökkäsi. "Se on itse asiassa merkillistä, kuinka helposti kodikkaan olon voi saada aikaan. Itselleni riittää pelkkä hyvän, vastatehdyn ruuan tuoksu. Samaten kukkien, täällä niitä tuntuu olevan paljon. Ja täällä kuulee myös vaimeaa puheensorinaa. Samanlaista, kuin voisi kuvitella olevan jonkinlaisissa... kerhotiloissa, joissa on rento henki."

"Minä en voisi kuvitellakaan huomaavani tuollaisia asioita", Claudio hieman hämmästeli. "Yleensä huomaan korkeintaan sen, millainen tunnelma on, mutten koskaan ajattele, mistä se muodostuu. Yksityiskohtien huomaaminen ei oikein ole minua varten.

"Eivät nämä ole yksityiskohtia", Arianna totesi tasaisella äänellä, mutta hymyili silti. "Ne ovat suuria asioita, mutta usein ne ajatellaan pienemmiksi. Mutta usko minua, kun sanon että ne ovat hyvin tärkeitä, hyvin suuria. Huomaat sen varmasti itsekin, jos ajattelet sitä tarkemmin. Tai jos kokeilet elää ilman näköä, jolloin nuo seikat nousevat vieläkin tärkeämmälle tasolle."

Claudio tunsi jälleen kerran olonsa vaivaantuneeksi ja nolostuneeksi. Ariannan seurassa oleminen tuntui kulkevan käsi kädessä tuon tunteen kanssa. Hän käänsi katseensa pois tuosta naisesta. Pelkkä hänen näkeminen tuntui palauttavan Claudion mieleen, miten erilaiselta maailma saattoi tuntua. Se ei tuntunut mukavalta. Se tuntui ahdistavalta.

"Pahoitteluni", tarjoilijan ääni palautti Claudion maan pinnalle. "Joudutte odottamaan vielä hetken. Uunimme ei ole oikein ollut kunnossa, joten ruokanne paloi... hyvitämme sen teille hinnasta." "Ei se haittaa", Arianna vastasi oitis ja katsoi Claudioon. "Eikö niin?"

- - - - -

Kello lähenteli kymmentä, kun Arianna ja Claudio astuivat ulos Café Rosemaryn ovesta. Claudio irvisti. "Täällä sataa", hän sanoi Ariannalle. "Sataa oikein kunnolla. Eikä minulla tietenkään ole sateenvarjoa mukana..." "Kuinka olisit voinut tietää tarvitsevasi sitä?" Arianna huokaisi iloisena. Claudio kääntyi Ariannaan päin. "Sinulle minä sitä lähinnä ajattelin."

"Miksi olet noin kiltti minulle?" Arianna ihmetteli. "En ole tehnyt mitään hyväksesi, ja sinä kohtelet minua kuin... kuin prinsessaa!" "Olet saanut paljonkin aikaan", Claudio tyytyi sanomaan ja hymyili lämpimästi. Arianna hymyili myös, mutta vakavoitui pian. "Saanko kysyä jotain?" "Ole hyvä vain", Claudio sanoi kulmiaan kohottaen.

Arianna näytti hetken aikaa empivältä, mutta sitten hän avasi suunsa: "Minä tiedän... kaikki tietävät, että jokaisen sokean katse on kovin... eksynyt, se etsii jotain, muttei löydä. Siksi piilotamme yleensä silmämme. Mutta..." Hän vaikeni muutamaksi sekunniksi. "Olenko minä sinusta eksyksissä?"

Claudio oli hämillään. Hän ei oikein tiennyt, mitä Arianna tarkoitti kysymyksellään. Hän yritti kovasti ajatella, mitä tämä tarkoitti, muttei tullut varmaksi, oivalsiko hän oikein. "Et", Claudio änkytti. "Et sinä näytä eksyneeltä." "Minusta vain tuntuu siltä", Arianna jatkoi, aivan kuin hän ei olisi sen enempää välittänyt Claudion vastauksesta. "Ikään kuin olisin keskellä ei-mitään, enkä tiedä minne mennä. Epäröin jokaista liikettäni."

Claudiosta tuntui, että hän oli päässyt hieman lähemmäksi ajatusta, jota Arianna ajoi takaa. "Minä taas väittäisin sinua kartanlukijaksi", hän sanoi. "Olen iloinen puolestasi. Vaikutat selviytyjältä, joka pystyy tekemään aivan mitä haluaa. Vaikka sinä..." Claudio alkoi katua sanojaan, mutta jokin sai hänet jatkamaan. "Vaikka sinä et näe, onnistut siinä paremmin kuin moni muu."

Ariannan toinen käsi liikahti. Claudio huomasi Ariannan yrittävän tavoittaa hänen omaa kättään.

Claudio hymyili. Hän tiesi Ariannan tietävän, että hän hymyili.

Ariannan kädet löysivät Claudion kädet. Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus - mikä sai Claudion hyvin ahdistuneeksi - mutta sen jälkeen Arianna päästi huokauksen.

"Minä en voi ymmärtää, kuinka sinä voit olla tuollainen", Arianna sanoi räpytellen silmiään, ikään kuin hän olisi pidätellyt kyyneliä. "Saat minut onnelliseksi. Kiitos."

Muutaman minuutin Claudio ja Arianna seisoivat Café Rosemaryn katoksessa kuin odottaen, josko sade lakkaisi. Niin ei kuitenkaan käynyt, eikä heidän auttanut muu kuin lähteä kävelemään sadepisaroiden kastellessa heidät läpimäriksi. Aivan vieretysten he kävelivät kohti Ariannan uutta kotia - Claudio kun tahtoi hyvittää aikaisemmin töppäyksensä saattamalla naisen kotiin, mutta ei hän sitä ääneen sanonut.

"Kiitos", Arianna sanoi heti ensimmäiseksi, kun he saapuivat hänen talonsa pihamaalle. "Mielellänihän minä sinut saatoin", Claudio totesi suu vaimeassa hymyssä. "En minä sitä tarkoittanut", Arianna huokaisi. "Mutta suurkiitos siitäkin. Olet todellinen aarre jopa ystäväksi."

Claudio rohkaisi itsensä ja kietoi kevyesti kätensä Ariannan ympärille. Hän hämmästyi hieman, kun Arianna halasi häntä varsin lämpimästi takaisin. "Tämä oli ihana ilta", Arianna kuiskasi hänen korvaansa, ja Claudio saattoi tuntea Ariannan hengityksen ihollaan. Kun hän päästi otteensa irti Ariannasta, hän näki tämän kasvojen loistavan kirkkaammin kuin koskaan aiemmin näinä päivinä. "Kiitos", Arianna sanoi jälleen. Claudio tunsi olonsa jo kiusaantuneeksi noista kaikista kiitoksista. "Näkemiin", hän sanoi toivoen pääsevänsä pakoon, vaikka olikin otettu. "Näkemiin", Arianna vastasi.

Sen sanottuaan Claudio ja Arianna lähtivät molemmat eri suuntiin - Claudio omaan kotiinsa ja Arianna sisälle taloonsa. Mutta heillä molemmilla oli samanlainen mieliala ja sama muisto päällimmäisenä. Ja molemmat olivat yhtä tärkeää kokemusta rikkaampia. Molemmat olivat oivaltaneet tänä iltana jotain uutta.

Arinna avasi äärimmäisen tyytyväisenä vaatekaappinsa oven. Hän ei voisi varmaan koskaan unohtaa näitä hetkiä Claudion seurassa. Claudio oli siunaus. Mitä hän tekisikään, jos tätä ei olisi?

Arianna heräsi seuraavana aamuna siihen, kun aurinko paistoi hänen kasvoilleen. Se lämmitti mukavasti poskia. Hän työnsi peiton pois päältään ja vääntäytyi istumaan. Hän ei pitänyt mitään kiirettä, istui vain rauhassa paikallaan ja hengitteli syvään. Loistava alku päivälle.

Vajaan tunnin kuluttua Arianna astui ulos odottamaan työkaverinsa autoa saapuvaksi, aivan kuten joka päivä aiemmenkin. Hän kohotti kätensä ja heilautti otsahiukset silmiltään. Hänelle oli sellainen tunne, että tänään tapahtuisi jotain. Se oli alkanut unesta, jonka hän oli nähnyt: siinä päätoimittaja oli kertonut Ariannan saavan mahdollisesti ylennyksen tulevien päivien aikoina. Arianna hymyili. Eihän sitä voisi koskaan tietää.

Auto jarrutti Ariannan talon edessä ja pysähtyi. Tummatukkainen mies loikkasi esiin ja avasi kohteliaasti oven Ariannalle. "Vaikutat hyväntuuliselta", hän sanoi palattuaan kuskin paikalle. Arianna hymyili. "Olenkin sitä", hän totesi.

- - - - -

Ariannan ja Claudion yhteinen ajankäyttö jatkui. He keksivät monia tapoja viettää aikaa, joista ehkä yllättävin Claudion mielestä oli se, että Arianna päästi hänet hoitamaan kukkiaan. "Sinulla on siihen ehdottomasti mahdollisuus", Arianna sanoi ja ojensi puutarhasakset Claudiolle. "Se on rentouttavaa. Usko pois."

He saattoivat myös pelata palloa Ariannan ylisuuren tontin pihamaalla - sattuneesta syystä Claudio tosin oli useimmiten voitolla, mutta Arianna piti pelistä siitä huolimatta - sillä siihen oli tilan puolesta mitä parhaimmat mahdollisuudet...

... tai Claudio neuvoi Ariannaa ruuanlaiton kanssa, mikä sai Ariannan kiitollisuudenvelan tunteen kasvamaan entistä enemmän...

... tai sitten he yksinkertaisesti vain juttelivat kaikesta maan ja taivaan välillä.

Sekin kerta kuului jutusteluhetkiin. Claudio kääntyi Ariannan puoleen. "Arianna", hän sanoi vakavana. "Minä... haluaisin puhua kanssasi." Arianna loi Claudioon odottavan katseen. "Siinä tapauksessa minä kuuntelen."

Claudio alkoi puhua samantien. "Näiden muutamien viikkojen aikana olen tutustunut sinuun todella hyvin, ja olen enemmän kuin iloinen siitä, että voin olla ystäväsi. Tajusin kuitenkin, etten minä enää tunne sinua kohtaan pelkkää ystävyyttä, vaan..." Claudio vaikeni. Hän oli miettinyt koko eilisen illan, kuinka kertoisi tämän, mutta kaikki hienot sanat ja lauseet tuntuivat unohtuneen. "Arianna. Minä rakastan sinua. Koko sydämestäni."

Claudio toivoi kovasti, että Arianna olisi vastannut tuntevansa samoin. Tai edes vastaavan jotain! Mutta Arianna vain käänsi päätään ja näytti katsovan kohti tyhjyyttä. Claudio pohti, mahtoiko Arianna olla edes ymmärtänyt, että hän todella tarkoitti mitä sanoi. Hetken hiljaisuuden jälkeen Claudio hieraisi takaraivoaan. "Anteeksi", hän sanoi ja nousi ylös.

"Minusta tuntuu, että minun on nyt parempi lähteä", hän sanoi ja otti jo askeleen kohti ovea. Mutta sitten Arianna aukaisi suunsa: "Älä mene."

Claudio kääntyi Ariannaan päin ja odotti naisen tekevän jotain. Tämä nousi ylös sohvalta. Pelko ja epävarmuus suorastaan hehkuivat hänen silmistään.

"Claudio, minä pidän sinusta kovasti", Arianna aloitti ja väänsi kasvoilleen hymyn, joka Claudiosta vaikutti pakotetulta. "Mutta?" "Ei ole mitään muttia, minä todellakin välitän sinusta ja..." Arianna vaikeni. "Rakastan." "Jokin sinua silti painaa", Claudio huomautti, ja Arinna huokaisi raskaasti.

"Tahtoisin kovasti olla kanssasi, mutta se olisi kovin vaikeata minulle itselleni. En vain voi..." Ariannan ääni oheni melkein kuiskaukseksi.

"Olen pahoillani", mutten ymmärrä mikä sinua estäisi", Claudio lausui ja katui sanojaan heti ne sanottuaan. "Se on monimutkainen juttu", Arianna kohautti olkiaan. "Muistat varmasti, kun kerroin sinulle tulleeni tänne pakoon entistä miesystääväni, ja..."

"Ymmärrän", Claudio keskeytti Ariannan. "Hän on palannut, ja vanha suola janottaa." "Ei, älä käsitä väärin..." "Miten muutenkaan se voisi mennä? Arianna, minä ymmärrän sinua täysin. Toivoin vain ehkä liikaa, kun annoin itseni rakastua sinuun."

Claudio ei enää voinut olla sisällä Ariannan kanssa. Hän poistui talosta heti, hän ei tahtonut kuulla enää sanaakaan tuon naisen suusta. Hän oli vihainen itselleen - kyllä, itselleen. Hän oli rakastunut Ariannaan, ja tämä oli hänen ensimmäinen rakkautensa. Mutta Ariannalla oli jo ollut joku... tietysti tällä oli vielä tunteita sitä miestä kohtaan, ei heidän erostaan voinut olla kauan! Claudio nielaisi. Oli sanomattakin selvää, että hän olisi kakkonen.

Arianna ei tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella. Pitäisikö hänen olla vihainen vai surullinen? Vai sekä että? Hän parkaisi ja antoi itsensä valua seinää pitkin lattialle. Hän hakkasi takaraivoaan seinään. Hän rakasti Claudiota, ei ketään muuta. Mutta sen jälkeen, mitä tapahtui hänen ensirakkautensa kanssa tämän saatua tietää totuuden... kuinka hän voisi enää luottaa kehenkään niin paljon, että voisi yrittää uudestaan?

Sen minä vain sanon, että tätä osaa oli hyvin vaikea kirjoittaa. Kunnollinen kirjoitusinto oli vain hetkellisesti mukana (silloin, kun kirjoitin myöhään illalla, heh), mutta muuten se tuntui vaikealta. Pelaamisen kanssa oli sama juttu, otin joitain kuvia ajattelematta sen tarkemmin. Siinä vaiheessa oli nimittäin kirjoitusinto, mutta ilman kuvia sitä oli hieman hankala alkaa kirjoittamaan mitään :3 Sitten kun oli kuvia, tahtoi kirjoittamisen sijasta pelata. Elämä on tehty vaikeaksi :DD Toivottavasti kirjoitatte pientä kommenttia - se olisi hyyyyyvin mukavaa, mutten kuitenkaan voine pakottaa ketään? Harmi! :'D Vitsi vitsinä. Kommentoikaa, jos niin haluatte ^^

Osa 1 - Tervetuloa uuteen alkuun

2009-09-11T23:35:01+03:00

Kyseessä on siis uusi suku, joka kantaa nimeä Siner. Pelatessani painotan hyvin paljon tarinaa. En sitä, käytänkö jotain koodia tai hackia, mitä en saisi sääntöjen mukaan käyttää. Ja pisteitä en laske. Ei oikein kiinnosta. Loppujen lopuksi yritän tehdä tästä enemmänkin kokonaisen tarinan kuin päästä kymmenenteen sukupolveen. Jos koen esim. viidennessä polvessa, että tämä olisi hyvä, niin teen tempun jonka mukaan loppu sopii siihen. Taktista. Näin voin tehdä hyvinkin myös, jos syystä tai toisesta en enää halua/jaksa/ehdi jatkaa tarinaa. Kannattaa muistaa, että samoin kuin moni muukin tarinantekijä, myös minä teen tätä ennen kaikkea siksi että saan käytettyä sisällä olevan inspiraation johonkin :---)

Mutta nyt tähän ensimmäiseen osaan. Se on ehkä hieman lyhyempi kuin mitä muut tulevat olemaan, mutta tämä on vain alku. Olkaa hyvät!

Jos mennyt kiusaa sinua
Eikä päästä rauhaan
Jätä se taaksesi ja aloita alusta
Ole onnellinen jossain muualla

Claudio oli vihainen pomolleen. Hän voisi viettää paraikaa kesälomaa Espanjassa, mutta suunnitelmiin oli tullut äkillinen muutos, kiitos vaihtuneiden loma-aikojen. Täällä hän siis oli - edelleen Wallabyssa kuskaamassa ruokaa ja muuta tarvittavaa palvelua pyytäneille. Hän huokaisi ja kääntyi Syrjäkadulle. Täällä hän ei ollut käynyt pitkään aikaan. Itse asiassa hän ei edes tiennyt, että täällä asui ketään.

Vasta nähtyään talon Claudio ymmärsi, että täällä oli oikeasti elämää. Tai jospa tämä olisi vain autiotalo? "Ei", joku sanoi Claudion pään sisällä. "Ei tänne muuten olisi ruokatoimitusta pyydetty. Tai täällä ei olisi hyväkuntoisia kukkia. Rakennuskin on selvästi uusi." Claudio laski ruokakorin portaiden juurelle, aivan kuten hänen työnkuvaansa kuului.

Mutta sitten Claudio kuuli vaimeaa hyräilyä ja käänsi katseensa äänen suuntaan. Hän näki lisää pensaita, joiden luokse eräs nainen oli polvistunut. Nainen siveli kukkien terälehtiä sormellaan hyvin hellästi. Hän mutisi jotain, mutta sanoja Claudio ei kyennyt erottamaan.

Claudion uteliaisuus heräsi. Hän otti muutaman askeleen kohti tuota naista ja rykäisi. "Päivää", hän sanoi. Nainen hätkähti hieman. Hän nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan Claudiota.

"Kuka sinä olet?" nainen kysyi. Hän katsoi pitkään Claudiota. "Claudio Emerson Wallabyn Apupalvelusta", Claudio esitteli itsensä. Nainen nyökäytti päätään hitaasti. Hän ei kuitenkaan irroittanut katsettaan hetkeksikään.

"Ja te olette..?" Claudio yritti saada naista puhumaan. "Arianna Siner", nainen vastasi ja kallisti päätään hieman. Sitten hän näytti ymmärtävän tilanteen. "Sinä toit sitä ruokaa", hän sanoi. Claudio hymähti vastaukseksi. "Voisitko kenties viedä ruuan suoraan jääkaappiin? Ovi on auki ja siitä vain suoraan eteenpäin, niin pääset keittiöön. Niin pieni asunto, ettet voi eksyä." Arianna naurahti heikosti.

Arianna perääntyi varovasti ja istuutui penkille. Hän käänsi hieman päätään. "Etkö mennytkään vielä?" hän kysyi ja kurtisti kulmiaan. "Onko sinulla kenties vielä jotain asiaa?"

"Minä..." Claudio aloitti, mutta sulki sitten suunsa. "Minä vain mietin, että mitä sinä teet täällä." Sen jälkeen hän vaikeni uudelleen. Kaikki sanat kuulostivat niin tökeröiltä, kun hän lausui ne ääneen. Arianna näytti kuitenkin ymmärtävän, mitä hän oikeasti ajoi takaa. Hän laski kätensä vierellensä penkille. "Istu", hän kehotti.

Claudio teki niin kuin oli pyydetty. Kumpikaan ei aluksi sanonut mitään. Arianna ei sanonut mitään, koska ei tiennyt, mistä Claudio tahtoi puhua. Claudio taas pysyi vaiti, koska ei osannut löytää oikeita sanoja tai tiennyt, mistä aloittaisi. Lopulta hän kuitenkin päätti yrittää saada edes jonkinlaista keskustelua aikaiseksi. "Kauniita kukkia sinulla", hän sanoi. Arianna henkäisi iloisena. "Voi, minä niin rakastan kukkia!" hän hihkaisi. "Ne tuoksuvat ihanalta." "Minusta ne myös näyttävät komeilta", Claudio lisäsi.

Arianna keikutti päätään puolelta toiselle. "Ehkä se on niinkin", hän totesi. "Ken tietää..." "Oletko kauankin puuhaillut kukkien kanssa?" Claudio sanoi nopeasti. Hiljaisuus alkoi tehdä tulojaan heidän luokseen, eikä hän kaivannut sitä. Hän ei tiennyt mitään hiljaisuutta ahdistavampaa, ja hän pyrki välttämään sitä niin usein kuin mahdollista.

"Jo pienenä autoin äitiäni puutarhassa", Arianna sanoi. "Hän se minulle opetti kaiken luonnon kauneudesta ja arvosta. Kun muutin opiskeluasuntooni toiselle paikkakunnalle, hankin pienen puutarhan heti kun siihen vain oli varaa." Hän levitteli käsiään. "Samoin on täällä. Asuinpaikka vaihtui, mutta kukat eivät ole kaikonneet elämästäni."

"Minkä takia sinä sitten muutit Wallabyyn?" Claudio uskaltautui kysymään. "Tämä on kuitenkin hyvin pieni paikka, eivätkä ihmiset yleensä ole kiinnostuneet tänne tulemisesta. Useimmiten kaikki suuntaavat suuriin kaupunkeihin, eivät tällaisiin... syrjäkyliin."

Arianna tuntui jäykistyvän aavistuksen verran. Hän meni hetkessä vaitonaiseksi. Ikään kuin hän olisi punninnut mielessään suuriakin asioita. "Ongelmia rakkaudessa", hän lopulta sanoi. Se oli hento kuiskaus, ja Claudio kuuli sen juuri ja juuri, vaikka istuikin Ariannan vieressä. "Poikaystäväni... entinen poikaystäväni haavoitti minua niin, etten voi enää koskaan antaa sitä hänelle anteeksi. Häntä minä lähdin karkuun. Täältä hän ei minua löydä. Täällä olen turvassa hänen pahoilta käsiltään."

Sen sanottuaan Arianna ei jatkanut. Hän pysyi hiljaa ja katsoi eteenpäin. Claudiosta tuntui pahalta. Ei hänen olisi pitänyt kysyä tuota, tuo oli äärimmäisen tyhmästi tehty. "Anteeksi", hän sopersi ja käänsi kasvonsa poispäin Ariannasta. Kuinka hän saattoi olla näin... tollo, idiootti, ääliö!

"Ei se mitään", Arianna sanoi ja hymyili vaisusti. "Puhutaanko välillä sinusta? Onko sinulla kenties kaikki hyvin rakkauselämässäsi?" "Minullako?" Claudio hämmentyi kysymystä. Se oli tullut yllättäen, aivan puun takaa. Ja osunut osa-alueeseen, josta Claudion ei tehnyt mieli puhua - toisaalta, olihan hän juuri tehnyt saman. "Minä... tuota..."

"Takeltelustasi päätellen jokin on huonosti", Arianna totesi. "Älä välitä. Me naispuoliset ihmiset olemme kovin konstikkaita. Ja minä tiedän mistä puhun." Hän naurahti. "Usko minua. Kyllä sinuakin onnistaa. Kukaan ei ole yksin, ei kukaan." "Samaa voisin sanoa sinullekin", Claudio huomautti ja virnisti. Arianna puri huultaan. "Ehkä, ehkä niin on... myös... minun kohdallani."

Arianna ponkaisi pystyyn. "Onko sinulla nälkä?" hän kysäisi kuin ohimennen. "Minulla on, enkä haluaisi syödä yksin." Claudio aukaisi suunsa, mutta sulki sen sitten. Hänellä olisi vielä töitä, ei hän ehtisi jäädä ruokailemaan. Mutta oikeita sanoja kieltäytymiseen ei löytynyt. "Sopii", hän sitten myöntyi.

Claudio nosti ruokakorin maasta ja nousi Ariannan perässä pienehköt rappuset terassille. "Toivoin rakennusmiehiä tekemään tasaisen nousutien", Arianna huokaisi. "Jos tiedät mitä tarkoitan. Kompuroin aina portaissa." Claudio naurahti. "Sellaista sattuu kaikille, älä välitä." "Ehkä se on niin", Arianna huokaisi ja työnsi oven auki. "Mutta en siltikään pidä portaista."

Claudio sulki jääkaapin oven. "Siellä ovat." "Kiitos", Arianna hymyili ja kumartui sitten avaamaan laatikoita. "Voit odottaa olohuoneessa sillä aikaa kun minä valmistan jotain syötävää." Claudio nyökkäsi ja otti muutaman askeleen, mutta seisahtui sitten. "Mitä sinä muuten ajattelit tehdä? Voinko olla jotenkin avuksi?" "Kiitos, mutta minä pärjään kyllä", Arianna vakuutteli. "Teen vain voileivät. En ole koskaan ollut hyvä keittiössä."

Claudio istui olohuoneen sohvalla. Tai ei se hänen mittapuullaan ollut olohuone, hyvin ahdas aula pikemminkin. Koko talo oli muutenkin kovin pieni, hyvä jos liikkumaan mahtui. "Täällä on ihanasti käytetty värejä hyväksi", Claudio virkkoi ja katseli ympärilleen. "Niin", Arianna myönsi ja haparoi leivän käteensä. "Rahaa ei ollut paljoa, joten sain ahtautta. Ainakin sain värikästä ahtautta."

"Ajattele nyt, jos joutuisit olemaan mustassa ahtaudessa", hän jatkoi. "Minua ainakin hirvittäisi, jos tietäisin olevani mustassa. Vähän tilaa ja ympärillä uhkavaa tummuutta, ei lainkaan turvaa." Arianna piti tauon, jonka aikana hän viimeisteli leivät. "Valmista on, voit tulla hakemaan omasi."

Claudio nousi ylös ja käveli ne muutamat metrit, jotka hänen tarvitsi edetä päästäkseen keittiöön. Arianna ojensi toista voileipää hänen suuntaansa. "Olen pahoillani", hän sanoi ja virnisti epämääräisesti. "Ruuanlaitto ei vain ole minun lajini."

Arianna oli jo syönyt oman leipänsä, mutta Claudio oli hitaampi. Hänen nälkänsä oli kaikonnut, kun hän oli miettinyt kuinka vaikeata Ariannalla mahtoi olla juuri nyt. Muutto vieraaseen kaupunkiin, rahatilanne huonossa jamassa, mikä teki asumisen vaikeaksi sekä tietysti hieman kyseenalaiset kokkaustaidot. Entä oliko hän vielä saanut töitäkään itselleen? Claudio mutusti leipäänsä, kun Arianna puhui puhelimessa. Hän yritti olla salakuuntelematta, mutta joitain sanoja hän erotti pakostakin. "Teen sen niin pian kuin voin. Tiedän, että se juttu tarvitaan pian... Soitan teille sitten huomenna uudelleen."

Claudio vei tiskit keittiöön ja istui sitten Ariannan viereen sohvalle. Häntä oli jäänyt häiritsemään, oliko tällä nuorella naisella töitä vai ei - sinällänsä se oli kummallista, että Ariannan asiat kiinnostivat häntä näin paljon, he olivat kuitenkin tunteneet noin tunnin... Niinpä Claudio päätti kysyä sitä aivan suoraan. "Tietysti olen töissä", kuului vastaus. "Enhän minä muuten voisi elättää itseäni. Olen toimittaja. Tai tällä hetkellä kirjoitan puhtaaksi eräitä elokuva-arvosteluja."

"Se on hieno työ, se toimittajan työ nimittäin", Claudio sanoi. "Minustakin", Arianna myönsi. "Se on ollut koko ikäni unelma-ammattini. Ja kun nyt voin elää unelmaani..." Hän kohautti olkiaan ja huokaisi tyytyväisenä. Claudio katsoi eteenpäin, tyhjyyteen. "Minua on aina kiinnostanut laki", hän sanoi nopeammin kuin tajusikaan. "Halusin pienenä poikana kovasti isäni työpaikalle seuraamaan hänen töitään, hän oli lakimies. Mutta kun tuli aika ajatella tulevaisuutta, hän ei antanut minun lähteä lakimieheksi. En kuulemma pärjäisi."

Arianna katsoi Claudiota pitkään. "Kuinka isäsi voisi sen tietää?" hän kysyi, mutta Claudio vain pudisteli päätään. "Minä uskon, että unelmansa voi toteuttaa, vaikka mikä olisi. Se on aina mahdollista."

"Ajattele nyt vaikka minuakin", Arianna jatkoi. "Eivät vanhempani, ystäväni tai opettajani millään uskoneet, että pääsisin haluamaani työhön. Mutta minä itse uskoin. Se on tärkeää. Sillä pääsee hyvin pitkälle. Ja mikäli ei pärjää, täytyy pyytää apua. Minä esimerkiksi kirjoitan elokuva-arvostelut nauhalta tulevien muistiinpanojen avulla, jotka työtoverini tekee, itse kun en voi elokuvia katsoa."

Claudio pysyi hiljaa. Ariannan kohdalla tilanne oli kyllä osittain samanlainen kuin hänellä itsellään. Mutta hänen ongelmanaan oli lahjattomuus, Ariannalle se, että hän ei voinut TV:n puuttuessa katsoa elokuvia, joista hän teki arvosteluja. Eikä hän myöskään voinut käydä elokuvateattereissa. Mutta siinä apua toisi raha. Hänellä taas... korkeintaan hän itse. Claudion otsa meni kurttuun. "Ehkäpä sittenkin..."

Huoneeseen laskeutunut hiljaisuus alkoi tuntua Claudiosta hyvin ikävältä. Hän nousi seisomaan. "Minulla on vielä töitä tälle päivälle", hän sanoi. "Niin että minun täytynee tästä nyt lähteä..." "Selvä", Arianna totesi ja nousi itsekin ylös. "Kiitos leivästä ja juttuseurasta", Claudio vielä jatkoi. "Näkemiin."

Claudio käveli reippain askelin ulos Ariannan asunnosta. Hän kuuli askeleita perässään, ja kun hän kääntyi katsomaan, hän näki Ariannan seisovan kuistilla. Hän näytti siltä, että hänellä olisi vielä jotain sanottavaa. Ja siinä Claudio oli oikeassa.

"En millään tahtoisi vaivata sinua, mutta haluaisitko käydä joskus toistekin kylässä?" hän kysyi. "Minusta olisi kovin mukavaa, jos voisit kertoa minulle Wallabysta."

Claudio oli hieman yllättynyt moisesta pyynnöstä, mutta väänsi kasvoilleen hymyn siitä huolimatta. "Tietysti minä voin", hän vastasi. "Onko jotain erityistä, mitä haluaisit kuulla?"

Arianna ei katsonut Claudioon, vaan jonnekin kauas. "Haluaisin tietää, millainen paikka tämä on", hän aloitti. "Miltä täällä näyttää."

Sillä hetkellä Claudion jokainen lihas jäykistyi. Hän oli juuri oivaltanut jotain. Jotain, mikä selitti paljon. Jotain, mikä hänen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt huomata heti. Hän ei kyennyt vastaamaan Ariannalle. Hän vain tuijotti.

Claudio ei saanut silmiään irti Ariannasta, joka jälleen kerran soi hänelle mitä aurinkoisimman hymyn. Tuo nuori kaunis nainen... hän ei nähnyt maailmaa ympärillään. Hän eli jollain tavalla erilaisessa maailmassa kuin muut, jotka Claudio tunsi. Arianna oli sokea.

Luvattuaan käydä tapaamassa häntä joskus Claudio käveli takaisin kohti työpaikkaansa valmiina ottamaan seuraavan toimituksen vastaan. Jokaisella askeleellaan hän saattoi tuntea Ariannan katseen perässään. Vaikka nuo silmät eivät nähneet mitään, ne tuntuivat silti porautuvat hänen lävitseen.

Kun Claudio oli kadonnut näkyvistä, Arianna päästi raskaan huokauksen. Hän laskeutui varovasti portaat alas ja hakeutui istumaan kukkapensaidensa ääreen. "Teidän seurassanne on niin mukavaa", hän puheli kukilleen. "Turvallista. Voi unohtaa pahan maailman ja olla rauhassa."

Iltapäivä kului. Arianna vain istui ja istui kukkiensa luona, eikä huomannut sitä. Mutta pian saapui väsymys, joka pakotti hänet penkille makaamaan. Hän antoi silmiensä sulkeutua ja mielensä kulkeutua unien maahan. Sinne, missä hän saattoi tuntea olevansa piilossa maailmalta, joka hänen ympärillään pyöri.

Tässä se nyt oli. Ja sitten ilmestymistahdista. Olen pahasti tietokone- ja simsriippuvainen, mutta ei kannata olettaa, että joka kerta kun päädyt sivulle täällä odottaisi uusi osa. Ei, ei, ei. Ensinnäkin, olen hidas erityisesti kirjoittamisessa. Mietin sananvalintojani niin pitkään, että siihen menee arviolta parikin ikuisuutta. Enkä voi kyllä väittää olevani kovin nopea kuvien otossakaan. Tai riippuu vähän. Joskus sujuu nopeammin, toisinaan taas ei. Kaiken tämän huipuksi minulla on vielä jonkin sortin elämää tämän bittiavaruuden ulkopuolellakin - uskomatonta, mutta totta! o.O Koulu, harrastuksia, kavereita ynnä muuta kivaa 8) Niin että välillä voi olla pitkiäkin päivityskatkoja, mutta mikään ei ole loppumassa, ellei toisin sanota. Muistakaahan se. Ja nyt toivoisin kommentteja - koska yksikään tarinankertoja ei voi kehittyä ellei saa rehellistä palautetta ♥ :)