Wuuh, tätä osaa oli hauska pelata :3 Erityisesti alku- ja loppupään kohtauksia. En tiedä mikä siinä oli, aluksi en nimittäin edes tiennyt kuinka ne kyseiset kohdat haluaisin tehdä. Noooooh, ei ainakaan ollut sellainen lopputulos, josta en pitäisi :) Idean puolesta siis. Kuvat ja tekstit ovat asia erikseen - muutamasta kuvasta kyllä myönnän kyllä aidosti pitäväni ;) Heheh.



Voit olla rehellinen tai vaieta
Voit satuttaa tai paikata haavat
Onko ystävyys kuitenkin niin kestävä
Että se säilyy totuuden jälkeen



Oli vaatinut kovia ponnistuksia Ariannalta kavuta ylös lattialta. Hän tunsi olonsa masentuneeksi Claudion kanssa käydyn keskustelun vuoksi. "Ehkä kylpy piristäisi?" hän huokaisi ja avasi kylpyhuoneen oven vain huomatakseen että lattia oli veden peitossa. Arianna otti pari askelta ja koitti sormillaan tuntea vuotokohtaa, mutta onnistui vain saamaan veden pärskähtämään kasvoillensa entistä pahemmin.



Ilo oli kaukana Ariannan muuten niin aurinkoisilta kasvoilta. Elämä ei hymyillyt hänelle yhtään, eikä hän jaksanut hymyillä takaisin. Ehkä Wallaby oli sittenkin väärä paikka hänelle? Ehkä hän ei löytäisikään täältä muuta kuin toisen epäonnistuneen rakkauden, joka sattui paljon enemmän kuin edellinen. Arianna vavahti - jälleen se mies kummitteli hänen mielessään... "En halua kohdata häntä enää", hän parkaisi.



Talon ulkopuolella hiippaili joku. Pari askelta enää ja Claudio olisi oven takana. Hän laski katseensa maahan samalla kun koputti oveen. Häntä hävetti. Ei hän olisi saanut liueta paikalta noin vain, kesken kaiken.



Arianna kuuli koputuksen. Hän yritti vielä hetken aikaa saada vuotoa lakkaamaan ennen kuin nousi ylös ja lähti avaamaan ovea. Yhtäkkiä hän kohotti kätensä otsalleen. Hänen päässään oli hirvittävä kipu. Aivan kuin se olisi voinut haljeta hetkenä minä hyvänsä. Arianna voihkaisi. Ei ollut sanoja kuvaamaan tuota tunnetta.



Hän seisahtui. Tuska tuntui olevan koko ajan kovempi ja kovempi. Ariannaa alkoi pyörryttää. Kuulosti siltä kuin joku olisi myös nauranut ivallisesti hänen päänsä sisällä. "Ei, älä", Arianna sanoi hädissään ja hapuili jotain, josta ottaa kiinni. "Älä, mene pois, en halua..."



Claudio kurtisti kulmiaan kuultuaan tömähdyksen. "Arianna?" hän hämmästeli ja koputti oveen äänekkäämmin kuin äsken. "Arianna, onko kaikki kunnossa? Vastaa!"



Mutta vastausta ei kuulunut. Claudio tarttui kiinni oven nupista ja huomasi, että ovi ei ollut lukossa. Hetkeäkään epäröimättä hän riuhtaisi sen auki ja astui sisälle.



"Arianna!"



Claudio polvistui heti Ariannan vierelle. "Kuuletko minua?" hän kysyi ja ravisteli Ariannaa varovasti. Kuului pieni ynähdys, jonka jälkeen Arianna liikautti hieman päätään toiseen suuntaan, mutta sen jälkeen hän pysyi liikkumattomana. Claudio katseli hetken aikaa kalpeata naista, mutta laittoi sitten varovasti kätensä tämän selän alle.



Ei ollut helppoa saada Ariannaa nousemaan lattialta. Tämä oli niin veltto, että Claudion oli vaikea pitää otteensa kunnossa. Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen hän kuitenkin sai noustua seisomaan Arianna käsivarsillaan. Kuului jälleen vaisu ääni, kun Claudio otti ensimmäisen askeleensa, muttei muuta. Claudio huokaisi raskaasti ja taiteili Ariannan makuuhuoneen oven auki.

-  -  -  -  -



Arianna tunsi päässään jyskytystä. Se ei tosin tuntunut miltään, kun hän muisti sitä edeltävän kivun. Hän nousi vaivalloisesti istumaan sänkynsä reunalle ja hämmästyi tajutessaan olevansa omassa makuuhuoneessaan. Eihän hän ollut tähän kaatunut... Arianna muisti satuttaneen selkänsä, kun hän oli osunut kovaan lattiaan, ei pehmeään patjaan.



Arianna ei jaksanut pohtia sitä. Hän ei tahtonut. Hänen täytyisi nyt vain jatkaa tästä ja unohtaa tuo pieni välikohtaus. "Suosittelisin sinua lepäämään vielä." Arianna hätkähti ääntä. Se oli niin tuttu ja turvallinen. Hän ei voinut uskoa, että Claudio oli täällä.



"Mitä sinä täällä teet?" Arianna ponkaisi seisomaan ja oli horjahtaa. Claudio oli hetkessä tarttunut hänen käteensä ja tukemassa häntä. "Leikin lapsenvahtia", hän hymähti. Huomattuaan Ariannan pelokkaan, hämmentyneen katseen, hän jatkoi: "Olin tulossa takaisin. Kuulin oven toiselle puolelle, kun tömähdit lattialle - pelästyin toden teolla, joten tulin sisälle ja siinä sinä makasit." Hän kohautti olkiaan. "Ajattelin, että tuossa sängyllä sinulla olisi mukavampi olla kuin siinä..."



Arianna otti pienen askeleen. Hän seisoi aivan Claudion edessä. Heidän nenänsä melkein koskettivat. Claudio katsoi Ariannan silmiä. Hän ei osannut päättää, olivatko ne iloiset vai surulliset. Sitten Arianna yllättäen kietoi kätensä hänen ympärilleen. "Kiitos, että olet siinä", hän sanoi ja painoi päänsä Claudion olkapäätä vasten. "En kestäisi olla yksin." Claudio hymyili ja halasi Ariannaa takaisin. Hän puristi tämän vartalonsa omaansa kiinni. Hetken aikaa he seisoivat siinä sanomatta sanaakaan.



Minuutit matelivat. Claudio uskaltautui päästämään irti Ariannasta. "Minua pelottaa", tämä sanoi ja katsoi Claudiota vakavana. "Minua pelottaa... että kaikki ei mene hyvin." "Varmasti menee", Claudio sanoi rohkaisevasti hymyillen, vaikka ei tiennyt ollenkaan mitä Arianna tarkoitti. "Mutta nyt sinä käyt nukkumaan hetkeksi aikaa. Ei, älä vastustele!" Claudio kohotti sormensa, kun näytti siltä että Arianna olisi aikonut sanoa jotain. "Minä en ole mikään lääkäri, mutta sen tiedän että se olisi hyväksi nyt."



Claudio poistui huoneesta vasta sitten, kun oli nähnyt Ariannan käyvän sängylle. Arianna asetteli tyynyään mukavampaan asentoon. Claudio oli oikeassa - hänen pitäisi nukkua nyt. Jokin hänen sisällään väitti sen olevan vieläpä enemmän kuin hyväksi. Hän kävi makuulle ja sulki silmänsä. Ehkä hän näkisi jonkun ihanan unen...

-  -  -  -  -



Kun Arianna heräsi, hänen ensimmäinen järkevä ajatuksensa oli se, että joku oli keittiössä ruuanlaiton parissa. Lettuja. Arianna ei muistanut, koska hän oli viimeksi saanut maistaa niitä. Siitä täytyi olla kauan.



"Täällä tuoksuu todella hyvältä", Arianna hymyili. Claudio käänsi päätään. "Huomenta", hän toivotti ja laittoi räiskäleet lautaselle. "Toivottavasti sinua ei haittaa, että viivyin yön yli... tuossa sohvalla. Huomasin vesivuodon kylpyhuoneessa ja korjasin sen. Kello oli jo paljon, ja minua väsytti, enkä myös halunnut jättää sinua yksin, niin..." "Ei se haittaa", Arianna nauroi ja istuutui ruokapöydän ääreen.



Claudio asetti lautasen Ariannan eteen ja siirtyi itse olohuoneeseen syömään. Arianna tarttui haarukkaan ja alkoi syödä. Hänen kätensä tärisivät hieman. Hän oli tehnyt päätöksensä: hän puhuisi Claudiolle. Se olisi nyt tai ei koskaan. Hän ei voisi odottaa. Nyt hänellä olisi myös uusi uni, joka voisi auttaa - tai niin hän ainakin uskoi. Mutta silti häntä pelotti.



Claudio katsoi Ariannaa, kun hän asteli keittiöstä. "Näytät jo voivan paremmin", hän sanoi. "Minä voisin tästä varmaan alkaa harkita lähtöä."



"Ei", Arianna sanoi. "Älä lähde. Ole niin kiltti. Minä tahtoisin vielä puhua kanssasi." Hän vaikeni ja sormeili kaulassaan olevia helmiä. Claudio oletti Ariannan vielä jatkavan, mutta niin ei näyttänyt käyvän.



"Mistä sinä haluaisit puhua?" Claudio kysyi itse. Hänestä tuntui, että nyt olisi tulossa jotain todella suurta - että Arianna oli kovin vakavissaan.



Arianna veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. "Minusta", hän sanoi sitten ja aukaisi silmänsä. "Siitä, kuinka asiat oikeasti ovat. Ja miksi silloin eilen illalla käyttäydyin niin."



"On olemassa monia erilaisia ihmisiä", Arianna aloitti ja kävi istumaan Claudion viereen. "On normaaleja ihmisiä ja... hieman muista poikkeavia yksilöitä  - auteereita. Kyseessä on hyvin vanha... eräänlainen rotu. Auteereita ei ole paljon, toisin kuin monta tuhatta vuotta sitten, joilloin meitä oli enemmän, jopa enemmän kuin ihmisiä. Mutta silloin olleiden vainojen takia meitä ole enää kuin nipin napin nimeksi saakka. Ja kuulit oikein, meitä juuri - minäkin olen auteeri."



Claudio ei ymmärtänyt yhtään mitään. "Jos näitä auteereja kerran on", hän sanoi epäilevästi. "Niin kuinka he poikkeavat ihmisistä? Tai siis..."



"Auteereilla on lahjoja", Arianna vastasi hänelle. "Erityiskykyjä. Jotkut ovat verranneet auteereja noitiin ja velhoihin, mutta ei niin ole. Noidilla ja velhoilla on loitsunsa. Auteerien voima tulee heistä itsestään."



"Kyvyt saattavat puhjeta koska vain, eikä sitä ei koskaan voi tietää etukäteen. Toisilla ne tulevat esiin jo varhaislapsuudessa, toisilla vasta useamman kymmenen vuoden iässä. Myös itse kyky tulee yllätyksenä. Kukaan ei ole saanut selville, onko se jollain tavalla periytyvää. Oma äitini osasi lukea muiden ajatuksia. Samaan kykeni myös eräs hänen serkkunsa, mutta kukaan muu tuntemistamme auteerisukulaisista ei. Periytymisen suhteen varmaa on ainoastaan se, että äidin ollessa auteeri, on myös lapsi. Mikäli isä on auteeri, se ei ole päivän selvää, todennäköistä kylläkin."



"Tuo kuulostaa aivan uskomattomalta", Claudio pisti väliin. Arianna käänsi päätään ja antoi silmiensä tuijottaa miestä. Claudiosta tuntui ahdistavalta. Ariannan sokeat silmät tuntuivat kaikesta huolimatta näkevän hänen lävitseen ja tutkivan häntä tarkemmin kuin kukaan muu. "Tuo on kuin lasten satukirjasta - tai..." Claudio aikoi sanoa hullun suusta, mutta ei tahtonut loukata Ariannaa. "Minä en voi uskoa tuollaista."



"Usko vain", Arianna totesi ja hymyili ovelasti. "Tiedän sinun uskovan. Paljonko kello muuten on?" "Anteeksi kuinka?" Claudio kysyi hämmentyneenä. "Tarkoitan... se on melkein kaksitoista."



"Sehän tarkoittaa sitä, että lakimiehet ovat jo työssään", Arianna sanoi. Hän räpytteli silmiään. "Sinun olisi syytä osoittaa innokkuutta. Soita."



Claudion leuka loksahti auki. Ariannan puheet olivat kuulostaneet omituisilta, mutta tuota hän ei käsittänyt. Siinä ei ollut päätä eikä häntää. Hän yritti sanoa jotain, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.



Arianna huomasi sen. "Tiedän, että olet hakenut sitä paikkaa", hän sanoi tyynenä. "Näin unessani, kun lakiasiaintoimiston johtajat keskustelivat siitä, kenet hakijoista he ottaisivat. Sinä olit tehnyt suurimman vaikutuksen. Sinä olit heidän suosikkinsa."



Claudio katsoi ilmeettömänä eteenpäin. Hänen käsistään oli kadonnut tunto. Kuinka ihmeessä Arianna oli saanut tietää..? "Uni kuin uni", Claudio sanoi. "Olen minäkin nähnyt unta monesta asiasta, ja edes yhtä ainoata kertaa ne näyt eivät ole käyneet toteen." "Mutta minä olen erilainen", Arianna hymyili. "Olen auteeri, joko unohdit? Vaikka se kuulostaakin omituiselta ja ristiriitaiselta, niin minä näen tietyllä tavalla tulevaisuuteen. Näen unieni avulla, mitä tulee tapahtumaan." "Mutta se ei pidä paikkaansa tällä kertaa", Claudio huokaisi. "En minä sinne töihin pääse sitten millään. Taisi olla suuri virhe edes yrittää. Lähettinä minä pysyn koko loppuikäni, niin se on." "Soita", Arianna sanoi vakavana.



Lopulta Claudio nousi sohvalta. Ariannan tuijotus oli vielä ahdistavampaa kuin hiljaisuus suuressa joukossa, eikä sitä tuntunut saavan loppumaan kuin tekemällä hänen tahtonsa mukaisesti. "Usko minua, kun sanon tämän olevan yhtä tyhjän kanssa", Claudio sanoi tarttuessaan luuriin. "Usko minua, kun sanon unelmasi toteutuvan", Arianna vastasi ja otti paremman asennon sohvalla.



Claudio painoi vielä kakkosta ennen kuin kohotti luurin korvalleen. Tuuttaus... toinen... kolm... "Wallabyn lakiasiaintoimisto", kirkas naisääni heläytti linjan toisessa päässä. "Kuinka voin auttaa?" "Hyvää päivää. Olen Claudio Emerson ja minä..." Claudio epäröi mutta kuultuaan Ariannan kuiskaavan "anna mennä!", hän jatkoi: "Minä tahtoisin tiedustella työpaikkahakemuksestani." "Hetkinen vain", nainen sanoi. Claudio saattoi tuntea kuinka hänen sydämensä pamppaili kiivaasti. Nainen tuntui pysyvän vaitonaisena aivan liian kauan, vähintään ikuisuuden!



Nainen alkoi puhua vasta useamman minuutin jälkeen. Hänen sanansa saivat Claudion osittain hämmennyksen, osittain todella suuren ilon valtaan. "A-anteeksi kuinka?" hän änkytti puhelimeen.



"Mitä minä sanoinkaan sinulle!" Arianna nauroi. Claudio laski luurin takaisin paikalleen. Hänen kasvonsa loistivat, Arianna saattoi tuntea sen. "Uskotko minun olevan erilainen kuin muut?" hän sitten kysyi. Claudio hymähti hyväksyvästi. Hän oli niin iloinen, hänestä tuntui että hän olisi uskonut mihin vain juuri nyt!



Claudio palasi sohvalle istumaan. Yksi kysymys oli äsken tullut hänen mieleensä. "Minkä takia sitten kerrot minulle tästä?" hän kysyi. "Tuo kuulostaa asialta, jota ei noin vain kerrota. Se kuulostaa... no, salaisuudelta."



"Sitä se onkin", Arianna naurahti pakonomaisesti. "Mitä suurin salaisuus, jonka voi uskoa vain sellaiselle, johon todella luottaa. Claudio, minä en tunne ketään, johon voisin luottaa enemmän kuin sinuun. Minä rakastan sinua, ja haluan olla kanssasi."



"Mutta jos rakastaa jotakuta, täytyy kyetä olemaan oma itsensä tämän edessä. Siksi haluan, että tiedät, kuinka asia oikeasti on - kuka minä olen. En vain osannut heti kertoa sitä. En uskaltanut sen jälkeen, mitä tapahtui kun totuus paljastui entiselle miesystävälleni..."



"Mitä sitten tapahtui?" Sanat tulivat Claudion suusta ennen kuin hän tajusi sitä itsekään, ja hän katui niitä syvästi nähtyään Ariannan alahuulen alkavan väpättää. Naisen silmät kostuivat.



"Se mies ei ottanut asiaa niin kuin sinä. Kun hän sai tietää, hän tulistui. Hän oli halloni - hallonit ovat periaatteessa kuin auteereja, mutta se saattavat omistaa useamman kyvyn. En edes tiedä mistä moinen on saanut alkunsa, mutta auteerit ja hallonit ovat aina olleet vihoissa keskenään.  Mutta... juuri siksi hän järkyttyi niin pahasti. Hän tulistui, kun en ollut kertonut aiemmin." Arianna veti syvään henkeä. "Kuvittelin jo kaiken olevan ohitse, kun hän sitten eräänä päivänä pyysi minut luokseen. Hän tarttui minua kädestä ja vei minua perässään kohti määränpäätä, jonka hän selkeästi tiesi. Sitten hän pysähtyi ja käski minun odottaa siinä. Ja minä odotin."



"Seuraavaksi kuulin oven pamahtavan kiinni. Huhuilin hänen nimeään, mutta kukaan ei vastannut. Kuvittelin kuulleeni naurua, mutta... Huomasin olevani loukussa. Kaatuilin, kun yritin hädissäni löytää jotain minkä perusteella voisin arvioida olinpaikkani. En kuitenkaan löytänyt muuta kuin lukitun oven. Huusin ja itkin, mutta kukaan ei tullut apuun. Olin yksin, olin... eksynyt." Arianna pyyhkäisi silmiään. "En tiedä kuinka kauan olin siellä, mutta ne olivat elämäni kauheimpia hetkiä. Kerran vain sitten tajusin auringon lämmittävän kasvojani. Ovi oli auki, joten käytin tilaisuutta hyväkseni." Arianna käänsi päätään, ja Claudio ymmärsi, että hän ei tahtonut enää jatkaa tästä aiheesta. Eikä Claudio halunnut Ariannan kärsivän muistojen palatessa mieleen.



Hän veti Ariannan aivan kylkeensä kiinni ja halasi tätä lämpimästi. "Minä lupaan, ettet joudu enää koskaan kokemaan mitään noin hiveätä", hän kuiskasi. Claudio kohotti kättään ja pyyhkäisi kyyneleen Ariannan poskelta.



"En toivo mitään enempää", Arianna huokaisi. Hänen silmänsä kimmelsivät sekä onnesta että kyynelistä. Hän antoi päänsä painua Claudion olkaa vasten. "Tässä on turvallinen ja hyvä olla." "Olen samaa mieltä", Claudio sanoi.



Ja kuten aina, he eivät ymmärtäneet kuinka se tapahtui. Siinä vain kävi niin.

-  -  -  -  -



Vain pari viikkoa myöhemmin Claudio asui Ariannan kanssa saman katon alla. Taloa oli laajennettu hiukkasen, että he molemmat mahtui sinne. "Kas hei, kulta", Claudio tervehti töistään palailevaa Ariannaa. "Saavuit juuri parahiksi ruualle. Se on valmista muutaman minuutin kuluttua."



"Minua harmittaa sinun puolestasi, että työsi alkavat vasta parin päivän päästä", Arianna sanoi ja hymyili. "Voin vain kuvitella, miltä näytät ensimmäisenä päivänäsi." Claudion suunpielet kohosivat. Hän toden totta oli hyvin iloinen päästessään vihdoin lapsuudesta asti unelmoimaansa työhön. Eikä hän ollut varma, olisiko ymmärtänyt soittaa sinne ilman Ariannan huomautusta sinä yhtenä iltana... Mistä hänelle tulikin mieleen eräs kysymys.



Claudio tiesi, että Arianna ei tahtonut puhua aiheesta, mutta Claudiota itseään se kiinnosti kovin. Hän olisi kyllä pärjännyt ilman moista tietoa, mutta hänestä tuntui jotenkin turvallisemmalta ajatella, että hän kuitenkin tietäisi. "Voinko kysyä jotain?"



Arianna hieman hämmentyi. "Ole hyvä vain."



Claudio puri hammasta. "Minua on vain jäänyt vaivaamaan, että oletko kenties ollut yhteyksissä sen entisesi kanssa? Tarkoitan että... oletko kuullut hänestä mitään sen... sen jutun jälkeen."



Haarukka putosi Ariannan kädestä lautaselle. Kuului kilinää keittiöön laskeutuneen hiljaisuuden lomassa. "En", Arianna sitten vastasi. "Mutta pahoin pelkään, että joudun pian taas kohtaamaan hänet."



"Minkä takia sinä niin luulet?" Claudio hämmästeli. "Sanoit, että se mies on jossain kaukana, silloin kun tapasimme ensi kerran." "Se oli silloin", Arianna parahti epätoivoisena. "Ja toivoisin edelleen, että se olisi niin."



"Se oli toistuva uni", Arianna sanoi nopeasti. "Enkä voi sille mitään, vaikka kuinka haluaisinkin voivani estää sen." Arianna nousi ylös. Hän jätti osan ruuastaan syömättä ja lautanenkin jäi siihen paikalleen. Claudio katsoi, kuinka Arianna käveli suoraan makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään. Mies antoi itsensä kaatua taaksepäin niin, että hänen takaraivonsa osui seinään. "Miksi sen osaa olla hiljaa?" hän mutisi.



Kerättyään astiat Claudio meni Ariannan luokse. "Olen pahoillani", hän sanoi. "Minun pitäisi kyllä ymmärtää, ettet halua puhua siitä, koska sen ajatteleminen tekee niin kipeää." Claudio heitti jalkansa sängyn päälle ja kääntyi katsomaan Ariannaa. "Anteeksi."



"Älä suotta anteeksi pyytele", Arianna huokaisi. "Itsehän sanoin tahtovani olla sinulla täysin rehellinen. Olen vain iloinen, jos saat tietää kaiken minkä tahdotkin. Epätietoisuus on hirvittävää." "Mutta en minä silti saisi pakottaa sinua muistelemaan jotain niin kauheaa", Claudio yritti, mutta Arianna kohotti kätensä estävästi. "Kyllä sinä voit. Niin on kuitenkin parempi."



"Tiedätkö, mikä minusta nyt voisi olla paremmin?" Claudio huomautti. Hän nousi istumaan ja siveli hivenen hämmentynyttä Ariannaa olkapäältä. "Vaikutat nimittäin alakuloiselta - mitä en kyllä ihmettele sen kysymykseni jälkeen. Voisinko kenties yrittää piristää sinua jollain tavalla?" "Claudio, ei sinun..."



Claudio ei suostunut kuulemaan Ariannan sanoja. Hän kietoi kätensä naisen ympärille ja hivuttautui aivan kiinni tämän kylkeen. "Mutta minä haluan saada sinut iloiseksi", hän kuiskasi Ariannan korvaan. Hän sulki silmänsä, antoi päänsä valua Ariannan harteille ja suuteli sitten tämän kättä. Arianna naurahti. "Vai niin sinä haluaisit", hän virnisti. Claudio nauroi myös. Hän suuteli Ariannaa, ja Arianna suuteli takaisin.



Keskellä yötä Arianna hätkähti hereille, kun Claudion käsi osui hänen selkäänsä. Toisaalta ei Arianna ollut juuri nukkunutkaan. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt, koska työt olisivat normaalisti, vaikka yö olikin ollut mitä unohtumattomin. Hymy Ariannan kasvoilla ei ollut kaikonnut hetkeksikään. "Kiitos Claudio."



Claudio nukkui pitkään. Kun hän heräsi, oli Arianna jo lähtenyt töihin. "Pian minäkin pääsen", Claudio virnuili kiskoessaan aamutakkia päälleen. Hän hyräili iloisesti samanaikaisesti kun petasi sänkyä. Koskaan ennen hän ei muistanut iloinneensa työstä näin paljon. Itse asiassa hän ei edes uskonut, että se olisi mahdollista, mutta niin se vain näytti olevan.



Puhelin soi. Tukka vielä hieman märkänä aamukylvyn vuoksi Claudio harppoi sen luokse. Hän kohotti luurin, eikä hän ehtinyt sanoa sanaakaan, kun soittaja jo kysyi: "Oletko se sinä, Arianna?" "Arianna on töissä", Claudio sanoi hetkellisen hämmentymisen jälkeen. "Mutta voin kyllä kertoa hänelle, kun hän palaa kotiin, että soititte. Mikähän nimenne on?"



Vastauksen sijasta kuului tuuttailua, joten Claudio näki parhaaksi sulkea luurin. "Ehkä se oli Ariannan työasioita", Claudio pohdiskeli. "Tai joku ystävä, jonka soittoa hän odotti." Hän vilkaisi kelloa. Noin neljän tunnin kuluttua Arianna tulisi kotiin. Asiaa ei siis olisi syytä miettiä ennen sitä.

-  -  -  -  -



Ovi kävi, ja Claudio oli oitis ottamassa Ariannaa vastaan. Hän suuteli naista kevyesti. "Sinua kysyttiin muuten tänään", hän sitten muisti sanoa. "Ei sanonut nimeään. Tahtoi vain ilmeisesti puhua kanssasi. Odotitko kenties soittoa joltain ystävältäsi?"



"En", Arianna sanoi olkiaan kohauttaen. "Ehkä se oli väärä numero." "Ei ollut. Sinun nimesi manittiin." "En siltikään usko, että se oli millään tavalla tärkeätä." Sen sanottuaan Arianna nytkähti, ja hänen kätensä lensi otsalle. "Arianna, mikä nyt on?" Claudio henkäisi hätääntyneenä. Hän otti tukevan otteen Ariannasta, ikään kuin hän olisi estänyt tätä kaatumasta. "Pyörryttääkö?" "Hieman huimaa, mutta ei tässä mitään..." "Pitäisikö minun tehdä jotain?"



"Kaikki on hyvin", Arianna huokaisi ja työnsi Claudion käden pois. "Aivan hyvin. Oli vain hieman rankka päivä töissä ja..." Huimaaminen palasi, mutta Arianna pyrki piilottamaan sen niin hyvin kuin vain pystyi. Vaikeaa se oli, koska päässä pyöri hyvin voimakkaasti. Jalatkin alkoivat tuntua heikoilta.



Arianna keräsi kaiken keskittymiskykynsä siihen, että hän pysyisi pystyssä ja rauhallisen näköisenä. "Taidan mennä hetkeksi aikaa lepäämään, jos se vain sopii... Herättäisitkö minut sitten ruualle?" Odottamatta vastausta Arianna ohitti Claudion ja suunnisti makuuhuoneeseen.



Arianna heittäytyi sängyn päälle niin että se päästi äänen. Hetken aikaa hän makasi siinä hengittäen rauhallisesti sisään ja ulos. Vähitellen pyörtymisen tunne alkoi kaikota. Mutta pelko ei tehnyt samoin. Se pysyi Ariannan sisällä. Hän epäili, ettei se tulisi pitkään aikaan katoamaankaan, vaan hän saisi kantaa sitä niin kauan kunnes se tapahtuisi. Kun Ariannan pahin pelko kävisi toteen...



Hämärässä hiipi eräs hahmo. Tämä ylitti tien nopein askelin. "Vai ei muka tärkeää..."

-  -  -  -  -



Seuraavina päivinä, joista muodoistui jopa kokonainen viikko, Claudio vietti yllättävän paljon aikaa tietokoneen parissa. Ariannan järkeen se ei käynyt: Claudio oli juuri sanonut, kuinka vaikeata tuota konetta oli käyttää, koska sen näppäimistö oli pistekirjoituksella. Se oli hankittu Ariannaa varten, mutta ei tämä sitä juuri koskaan käyttänyt. Hänen mielestään ne kaikki "näkövammaisille sopivat ohjelmat" olivat silti liian vaikeakäyttöisiä.



Claudiota ne eivät haitanneet. Tai ehkäpä normaalisti, mutta nyt asia oli toinen. Hänen täytyi saada tämä asia hoidettua, eikä hänellä ollut muualla tilaisuutta käyttää tietokonetta. Miehen sormet vilistivät pitkin näppäimistöä, ja hiiren klikkauksia tapahtui vähän väliä. Sitten tuli hetkellinen hiljaisuus.



Claudio nojautui lähemmäksi ruutua, kuin se olisi auttanut häntä näkemään paremmin. Hän hymyili tyytyväisenä. "Täydellistä", hän mutisi puoliääneen. Sen jälkeen kuului vielä hiukan lisää naputusta ja klikkauksia, mutta oven sulkeuduttua Claudion lähtiessä huoneesta hiljaisuus valloitti tilan.

-  -  -  -  -



Claudio kiskoi talvitakin päällensä. Hän astui ulos ja huomasi Ariannan istuvan portailla. Ariannan pää kääntyi muutaman asteen verran Claudion suuntaan, mutta sitten se palasi takaisin siihen missä se oli ollutkin. "Täällä on kylmempi kuin aiemmin", hän sanoi ääni tasaisen rauhallisena. "Talvi tulee pian. Joku lupaili lunta jo tälle päivälle."



"Paljon mahdollista", Claudio nyökytteli. Hän asettui Ariannan vierelle. Hänen mielessään pyöri monia asioita, vaikka hän yritti pitää itsensä tyynenä. "Arianna?" "Kuuntelen." "Minä rakastan sinua niin mielettömästi. En voi ymmärtää, kuinka jotakuta voi rakastaa näin paljon."



Arianna käänsi vartaloaan niin, että hän saattoi katsoa Claudion suuntaan. "Ei ole tehty sanoja kuvaamaan rakkauttani sinua kohtaan," hän huokaisi ja siirsi kädellään pois kasvoillensa valuneet hiukset. Eleellään hän sai Claudion näkyviin aurinkoisen hymynsä. "Mutta se rakkaus tulee kestämään", Arianna sitten jatkoi. "Vaikka vuodet vierisivät, se kestää aina loppuun saakka." Claudionkin kasvoille kohosi hymy. Ensimmäiset lumihiutaleet tipahtelivat hänen ja Ariannan päälle kun hän sanoi: "Tuon halusin kuulla."



Claudio tarttui Ariannaa kädestä ja nosti tämän seisomaan. Sen jälkeen hän itse polvistui ulkohousut kahisten. Ariannan kasvoilta saattoi lukea hänen olevan aivan ulalla. "En ymmärrä", hän henkäisi. "En minäkään ymmärrä, miksei ole tehty oikeanlaisia keinoja tämän rakkauteni osoittamiseen", Claudio vastasi. "Voin vain yrittää tavoitella sitä."



"Puhut niin kauniisti", Arianna huokaisi. Myös Claudio teki niin. Arianna näytti niin kauniilta. Hän oli luonnostaan kovin kaunis, tämän naisen kauneus hohti hänestä, ja muut saattoivat kylpeä siinä hehkussa. Mutta nyt, kun ensilumi tarttui hänen ripsiinsä ja päällysti hänen hiuksensa valkealla kimalteella. "Jos haluaisin antaa sydämeni sinulle, niin ottaisitko sen vastaan?" Claudio jatkoi puhettaan. "Enemmän kuin mielelläni."



Claudio nielaisi. Tätä hetkeä hän oli mielessään valmistellut niin pitkään, mutta nyt, kun oli aika, häntä jännitti silti hirvittävästi. Mutta mitään muuta hän ei tahtonut niin paljoa... "Arianna, tuletko vaimokseni?" Arianna päästi äänen, jota Claudio ei kyennyt tulkitsemaan, niin hermostunut hän oli. Oliko Arianna iloinen vai järkyttynyt? Mitä jos Arianna ei tahtoisikaan tätä... Kauheat ajatukset pöllähtivät hänen mieleensä.



Jostain Claudio kuitenkin sai voimansa kaivaa taskustaan esiin samettisen rasian. Hän kohotti sen niin, että Ariannan sormenpäät hipaisivat sitä, ja aukaisi sen sitten. Arianna antoi sormiensa varovasti koskea rasiaan ja lopulta myös sen sisältöön. Hänen sormensa upposivat pehmeään vanuun tai johonkin vastaavaan, mutta seuraavaksi ne törmäsivät johonkin kovaan. Arianna siveli tuota esinettä varovasti. Ja jälleen hän henkäisi.



Hän kiskaisi kättään poispäin. "Claudio", Arianna sai vaivoin sanotuksi, ja nyt Claudio pystyi ymmärtämään tämän tuntemuksia. Hänen kuvittelemansa järkytys oli vain ollut hämmennystä, hyvin iloista sellaista.



"Sinun ei tarvitse sanoa muuta kuin että suostut."



Arianna tarttui sormukseen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän pujotti sen vasempaan nimettömäänsä. "Minä suostun."



Kuultuaan Ariannan sanovan nuo sanat Claudio ponkaisi pystyyn juuri parahiksi vastaanottamaan Ariannan halauksen. Nainen tarttui hänestä kiinni niin lujaa, että häneen melkein sattui. Mutta se oli kipua, jonka hän otti mieluusti vastaan.



Arianna painoi päänsä Claudion olkaa vasten, ja Claudiosta tuntui että hän itki. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän tahtoi antaa Ariannan olla siinä, aivan kuten hän tahtoi pitää tämän vierellään. Claudio tiesi, että mikään ei ole täydellistä. Siitä huolimatta hän olisi voinut kuvata tätä kuvankaunista hetkeä niin.



"Et tiedä, kuinka onnelliseksi minut sait", Claudio sopersi kun he viimein irrottautuivat toisistaan. "En ole koskaan ennen tuntenut näin. Voisin väittää olevani maailman onnellisin mies." "Ja minä olen se onnellisin nainen." Claudio huokaisi ja pörrötti Ariannan hiuksia. "Mikään ei voisi saada tätä hetkeä paremmaksi."



Arianna astui askeleen kauemmas. "Claudio", hän sanoi. "Minulla voi olla kerrottavanani jotain, joka vain lisää tätä riemua." "En tajua kuinka niin voi olla", Claudio nauroi - hänestä tuntui sekavalta, ehkei tämä ollutkaan todellisuutta, vaan äärimmäisen hieno uni?



Ariannasta näki kauas, että hän oli pakahtua onnesta. Hänen silmänsä tuikkivat, hänen hymynsä oli vieläkin suurempi, hänen poskensa hohtivat onnen tuomaa lämpöä... koko hänen olemuksensa loisti. Arianna ravisteli päätään ja hihkaisi: "Me saamme lapsen!"



Uutinen sai Claudion mykäksi. Puhekyvyn palattua hän sai sanotuksi vain muutaman sanan, jotka nekään eivät kuulostaneet viisailta. "La-lapsen? Et voi olla tosissasi, me... Minä... Apua, ei tämä voi olla todellista!" "On se", Arianna puhkui iloa laskiessaan kätensä tulevan miehensä olkapäille.



"Työkaverini olivat niin huolissaan pahoinvoinnistani, että lähettivät minut työterveyteen tarkastettavaksi. Siellä sitten eräs lääkäri vaati minun käyvän testeissä kertomani jälkeen, ja..." Arianna ei kyennyt jatkamaan. Ilo kahlitsi sanat hänen kurkkuunsa. "Voi Claudio, tämä on jotain maailman ihaninta!"



Claudio suuteli Ariannaa, ja Arianna vastasi suudelmaan. Molempien mielestä tulevaisuus ei voisi näyttää valoisammalta kuin miltä se nyt näytti. Kaikki oli hyvin. Heidän oli hyvä olla, he olivat onnellisia, he olivat turvassa kaikelta toistensa seurassa.

Tiedättekös, on hyvin harmillista, että inspiraatio iskee myöhään illalla kun pitäisi jo mennä nukkumaan. Toisaalta, saatiinpahan kohtuu hyvää tekstiä aikaan (tosin loppua kohti taisi lähteä laimenemaan, kun ajatuksena oli vain että "kohta tämä on oikeasti valmis, ihan kohtaaaa!"). Samaa olisin kyllä toivonut tuonne keskivaiheille, josta tämän suvun... kuinka sen nyt sanoisi, "pääjuoni" selvisi :'D Mutta nyt sitä ollaan sen verran väsyneitä, että on pakko siirtyä peiton alle lepäilemään.