Suuret kiitokset niille, jotka kommentoivat edelliseen osaan<3 :) Oli ihana huomata, että jotkut olivat tänne löytäneet ja mitä ilmeisimmin pitäneetkin lukemastaan. Toivottavasti tämä kakkososa miellyttää yhtälailla. Pituutta on kaksi kertaa enemmän kuin viime osalla. Olkaatten hyvät! :)



Kukaan ei pärjää elämässä yksin
Jokainen tarvitsee avustajan
Ystävän kalleimman ja niin rakkaan
Joka ei koskaan hylkää



Arianna heräsi pöllön huhuiluun. Hän kampesi itsensä ylös penkiltä. "Kauankohan olen nukkunut?" hän mutisi ääneen ja hapuili jotain, josta ottaa kiinni. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Haparoivin askelin hän kompuroi portaat ylös ja sisälle taloonsa.



Kello oli luultavasti jo ties mitä, mutta tuskinpa sentään vielä aamu olisi? Arianna etsi kaapista mukavantuntuisen yöpuvun. Yleensä, jos hänellä oli päällään jotain epämukavaa - jotain karkeaa tai hiostavaa - hän näki painajaisia. Niin hän oli nähnyt äskenkin. Siinä oli ollut se mukava ruokalähetti, ja Arianna oli nauranut tämän jutuille. Kaikki tuntui niin mukavalta ja iloiselta, mutta sitten paikalle oli ilmaantunut hänen entinen poikaystävänsä.



Kylmät väreet kulkivat pitkin Ariannan ruumista, kun hän muisteli kuinka hänen menneisyyden rakastettunsa oli ilmaantunut uneen. Tuo mies oli tarttunut hänen käteensä ja kiskonut hänet mukaansa. Sitten... kaikki oli mennyt niin kuin silloin. Juuri niin kuin Arianna oli pelännyt käyvän uudelleen. Mutta ei, niin ei voisi käydä. Hän oli täällä Wallabyssa, ja se mies... ei, Arianna ei tiennyt missä hän oli tällä hetkellä. Mutta hän ei ollut täällä. Se riitti hänelle. Arianna kipusi vuoteeseen ja veti peiton korviinsa. Nyt hän tahtoi nukkua rauhassa.



Hyvät unet jäivät kuitenkin haaveeksi. Sama painajainen toistui hänen silmiensä edessä joka kerta kun hän ne ummisti. Kyyneleet valuivat pitkin Ariannan poskia. "Miksi..?"



Lopulta Arianna ei enää kestänyt. Hän nousi ylös ja päätti valvoa ne tunnit, jotka olivat edessä ennen aamua. Ehkä hän joutuisi kestämään raskaan työpäivän vajailla unilla, mutta jos painajaisen välttäminen vaati sen, Arianna suostui siihen. Hän oli nähnyt tuon unen jo, miksi ihmeessä hänen pitäisi siis kokea se kauhu uudelleen? Samassa Ariannan koko keho jännittyi. Hän oli kuullut jonkinlaisen rasahduksen ulkoa. Jokin oli varmasti mennyt hänen ikkunansa ali!



Se vaati Ariannalta paljon rohkeutta, mutta hän uskaltautui ulos pimeyteen. Hän kuunteli tarkkaavaisena. Jos jokin olisi edes hengittänyt, hän olisi varmasti aistinut sen. "Ei täällä mitään ole", Arianna koitti vakuutella itselleen, mutta siitä huolimatta epäilys ei jättänyt häntä rauhaan.



Pieni ääni Ariannan päässä nimittäin vakuutti, että jokin tuolla oli. Vihollinen vai ystävä, siihen ei kylläkään suotu vastausta. Eikä Arianna tahtonut jäädä miettimään sitä, ainakaan tänne ulos. Seuraavassa hetkessä ovi pamahtikin hänen perässään kiinni.



Ariannasta tuntui epämukavalta. Paitsi että yksinkertaisen salaatin tekeminen tuotti hänelle jälleen kerran vaikeuksia, hänen mielensä oli muutenkin raskas. Ensin se painajainen, ja nyt joku tuolla ulkona... Arianna vavahti. Tämä ei voinut olla sattumaa. Hän tunsi sen luissaan. Hän tiesi sen.



Hetken päästä salaatti oli valmis, ja Arianna istuutui pöydän ääreen syödäkseen. "Ei se voi mennä niin, olen erehtynyt", Arianna sanoi itselleen. "Se aika on jo taakse jäänyttä, en minä enää voi... Kuinka niin edes voisi käydä, ei mitenkään!"



Hän vaikeni, mutta sisimmässään hän tunsi sen. Ottaen huomioon kuka hän oli... sen oli pakko olla niin.



Arianna pakotti itsensä uudemman kerran vuoteeseen. Mikäli asia oli niin kuin hän tunsi sen olevan - niin kuin hän tiesi sen olevan - oli aivan sama mitä hän tekisi. Hän ei voisi sille mitään, vaikka kuinka tahtoisi. Arianna hymyili vaisusti. Ehkä hän nyt nukahtaeessan näkisi tuon unensa loppuvan - mieluiten onnellisesti.



Aamu sarasti erittäin hitaasti Ariannan mittapuulla. Työpäivän alkuun tuntui menevän ikuisuus jos toinenkin. Arianna siivosi keittiönsä työtasoja ties kuinka monennetta kertaa, kun puhelin sitten soi.



Hieman ääntä peläten Arianna vastasi puhelimeen. "Haloo?" "Hei, Arianna. Täällä Claudio Emerson, muistatko?" Kivi vierähti hänen sydämeltään. "Tietysti muistan." "Sitä minä vain, että sinähän toivoit minun kertovan Wallabysta. Ajattelin, että miltä sinusta kuuloistaisi lähteä tänä iltana kanssani syömään? Muutaman korttelin päässä taloltasi on mukava pikku kahvila."



Ariannasta tuntui kuin hänen sisällään jokin olisi huutanut innosta ja heitellyt kärrynpyöriä. "Se kuulostaa hauskalta", Arianna vastasi. "Milloin?" "Minun työvuoroni loppuu neljältä", Claudion ääni sanoi. "Mutta minulla se kestää kuuteen saakka", Arianna sanoi pikaisesti ja puri huultaan. Se olisi varmasti jo liian myöhään.



"Jos näkisimme sitten kahdeksalta siellä kahvilassa?" Claudio ehdotti Ariannan hämmästykseksi. "Eikö sitä muka suljeta..." "Ei, ei", Claudio naurahti. "Café Rosemary on auki puolille öin saakka." "Vai niin", Arianna hymyili tyytyväisenä. "Se sopii todella hyvin."



Ariannalla ja Claudiolla ei mennyt kauaa siihen, kun he sopivat tarkemmin ajasta ja kohtauspaikasta. Laskiessaan luuria Ariannan kasvoilta säteili ilo. Painajaiset ja yölliset pelot unohtuivat oitis.

-  -  -  -  -



Arianna kääntyi ympäri. "Kiitos vielä kerran, kun suostuit tulemaan", hän sanoi ja hymyili vieressään olevalle naiselle. "En ole oikein koskaan oppinut laittautumaan. Siinä apu on aina ajankohtaista." "Tietysti minä autan, jos vain kelpuutat mielipiteeni", nainen naurahti. "Pitäähän sitä nyt olla edustuskunnossa, jos lähtee syömään miesystävänsä kanssa." Nainen taputti Ariannan käsivartta ja köhäisi merkittävästi.



"Gretta", Arianna sanoi tasaisen rauhallisella äänellä. "Olemme Claudion kanssa ystäviä." "Niin tietysti", Gretta mutisi. "Mennän etsimään niitä vaatteita, että ehdit ajoissa sinne kahvilaan."



Gretta avasi oven, kun Arianna sanoi olevansa pukeissa. "Hyvältä näyttää, hyvältä näyttää..." Gretta nyökytteli päätään hyväksyvänä. Hän kuitenkin kurtisti kulmiaan. "Tosin ehkä minä... hmm..."



"Sinä ehkä mitä?" Arianna kysyi. "Olisitko ystävällinen ja kertoisit?"



"Niin", Gretta totesi. "Kyllä minä niin tekisin." "Tekisit mitä?" Arianna parahti - minkä takia Gretta ei vain voinut puhua suoraan? "Minä jättäisin nuo lasit pois", Gretta sitten sanoi. Nähdessään Ariannan pelästyneen ilmeen hän jatkoi: "Sinulla on kauniit silmät. Antaisit tämän ystäväsi nähdä ne." "Mutta..." "Luota minuun, Arianna."



Hetken päästä vapisevat askeleet laskeutuivat alas portaita. Gretta katseli työtoveriaan kärsivällisenä. "Rauhassa vain", hän sanoi kun Arianna kompuroi hänen luokseen. "Mutta..." "Ne lasit eivät vaikuta sinuun mitenkään", Gretta hymyili. "Vai kuinka?" Arianna nyökäytti päätään. Mutta ei siitä ollut kyse. Hänestä tuntui niin paljon vahvemmalta niiden kanssa. Nyt hän oli lähinnä entistä eksyneempi. Ja nyt muut näkisivät sen entistä paremmin hänen silmiensä ollessa näkyvillä. Häntä hermostutti.



Hermostunut oli Claudiokin. Hän avasi Café Rosemaryn miestenhuoneen oven kolmatta kertaa ja katsoi itseään peilistä. Kun hän oli hetken ojennellut hiuksiaan, hän huokaisi. Hän oli ollut täällä nyt puoli tuntia, koska hän oli tahtonut olla ajoissa. Mutta nyt kello oli jo viisi yli, eikä Ariannaa näkynyt.



Claudio suoristautui. Hänen olisi pitänyt mennä Ariannaa vastaan. Ei tämä voisi mitenkään löytää perille omin avuin, hän ei tuntenut kaupunkia. Kun siihen lisättiin vielä se, että Arianna oli sokea, oli eksyminen jo melko varmaa. Claudio oli itselleen hyvin, hyvin vihainen.



"Miksen sanonut, että tulisin noutamaan hänet hänen kotoaan? Minun olisi pitänyt ajatella asiaa loppuun saakka. Entä jos Arianna on jo tuolla jossain, eksyneenä kaupungin syrjäkujille. Minun pitäisi varmaankin lähteä etsimään häntä... mutta jos hän ilmaantuisikin tänne sillä aikaa, enkä olisi täällä odottamassa?"



Claudio tuli siihen lopputulokseen, että hän saattoi vain odottaa. Ei ollut mitään, mitä hän voisi tehdä. Arianna joko tulisi tai ei tulisi. Mikäli ei, hänen pitäisi olla aivan varma, että tämä olisi eksynyt. Mutta ei vielä, kun kello oli ainoastaan viisi minuuttia yli sovitun tapaamisajan. Claudio huokaisi raskaasti ja palasi istumaan kahvilan terassille.



Arianna hyvästeli Grettan ja käveli hitain askelin eteenpäin. Tässä se kahvila ilmeisesti oli, niin Gretta oli sanonut. "Aivan suoraan tästä, se ystäväsi varmasti huomaa sinut sitten", hän oli sanonut. Arianna kohotti katseensa ja toivoi, että olisi nähnyt. Täällä tuoksui hyvältä, kukilta ja muutenkin. Epäilys piili kuitenkin hänen sisällään: mahtoiko Claudio olla täällä?



Claudio huomasi Ariannan nopeasti. Hän ponkaisi seisomaan ja loikkasi portaat alas yhdellä harppauksella.




"Hei, Arianna", Claudio tervehti ja tarttui Ariannan käteen. Arianna hymyili ja otti molemmin käsin kiinni Claudion kädestä. Ele sai Claudion tuntemaan olonsa petturiksi, että hän ei olisi täyttänyt velvollisuuksiaan.



"Anteeksi, etten tullut sinua vastaan", Claudio sanoi ja katsoi Ariannaan vilpittömän katuvana. "Tiedän, että minun olisi pitänyt, mutta... en tiedä mikä minuun meni. Anteeksi, anteeksi niin hirveästi."



"Ei se mitään", Arianna hymyili hänelle ominaista aurinkohymyään. "Eräs työkaverini saattoi minut tuonne tienhaaraan, ja tämän suoran kykenin itsekin kävelemään." Hän naurahti, ja Claudion mieli rauhoittui, vaikkei hän täysin voinut antaa käytöstään anteeksi itselleen.



Arianna vaihteli painoa jalalta toiselle. "En millään haluaisi hoputtaa", hän aloitti. "Mutta voisimmeko kenties syödä jotain? Minulla alkaa olla jo nälkä. Töissä sai ainoastaan kaupan valmisriisipuuroa, eikä sillä oikein saanut vatsaa täytettyä."



"Totta kai, totta kai", Claudio nyökytteli päätään. "Mennään ihmeessä." Claudio otti Ariannan käteen omaansa ja johdatti tämän perässään sisälle. Ariannan hymy ei kaikonnut minnekään, se pysyi ja pysyi hänen kasvoillaan. Claudio oli ehdottomasti hyväsydämisin ihminen kenet hän oli koskaan tavannut, hänen suurin onnenpotkunsa.



Claudio etsi kahvilan pitäjän - perustaja Rosemaryn tyttären - käsiinsä. He kättelivät, ja Claudio ilmoitti nimensä, jotta tämä nainen osaisi ohjata heidät istumaan. Pian Arianna tunsi jälleen jonkun käden omassaan. "Tulehan", Claudio pyysi.



Arianna ja Claudio istuivat hiljaa pöydässään. Claudio tutkaili ruokalistaa, ja Arianna yritti kuvitella paikan mielessään. "Pidätkö kasviksista?" Claudio kysyi yllättäen. "Täällä on jokin 'kasvislautanen ja craché'."



Arianna käänsi päätään Claudion suuntaan. "Mikä on craché?" hän kysyi epäilevänä. "En ole koskaan kuullut siitä." "En sen puoleen minäkään", Claudio myhäili. "Mutta minusta se kuulostaa mielenkiintoiselta." Arianna nyökäytti päätään. Hän oli samaa mieltä. "Se voisi olla mukava makuelämys", hän sanoi. "Kysytään siitä", Claudio tokaisi ja laski ruokalistan pöydälle. "Tarjoilija!"



"Craché on Rosemaryn omalla reseptillä valmistettu", tarjoilija kertoi. "Se on oikein maukasta, sen minä vain sanon." Mutta vaikka Arianna ja Claudio kuinka yrittivät taivutella tarjoilijaa kertomaan, mitä craché piti sisällään, ei vastausta tullut. Lopulta he päätyivät tuttuun makaroonilaatikkoon ja herneisiin - ei ehkä kovin eleganttia, mutta maukasta sekin.



"Tämä vaikuttaa todella miellyttävältä paikalta", Arianna sanoi ja käänteli päätään. "Ilmapiiri on lämmin, ja muutenkin tunnelma on kovin kotoisa. Tuntuu samalta kuin lapsuudenkodissani. Tai isovanhempieni luona."



"Ilmeisesti valintani osui nappiin", Claudio naureskeli tyytyväisenä. "Café Rosemary on pidetty paikka, niin nuorison kuin hieman vanhempienkin ihmisten keskuudessa. Kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä - sanoit sen itse todella hyvin - että täällä tuntuisi kodilta. Mutta niin se vain on."



Arinna nyökkäsi. "Se on itse asiassa merkillistä, kuinka helposti kodikkaan olon voi saada aikaan. Itselleni riittää pelkkä hyvän, vastatehdyn ruuan tuoksu. Samaten kukkien, täällä niitä tuntuu olevan paljon. Ja täällä kuulee myös vaimeaa puheensorinaa. Samanlaista, kuin voisi kuvitella olevan jonkinlaisissa... kerhotiloissa, joissa on rento henki."



"Minä en voisi kuvitellakaan huomaavani tuollaisia asioita", Claudio hieman hämmästeli. "Yleensä huomaan korkeintaan sen, millainen tunnelma on, mutten koskaan ajattele, mistä se muodostuu. Yksityiskohtien huomaaminen ei oikein ole minua varten.



"Eivät nämä ole yksityiskohtia", Arianna totesi tasaisella äänellä, mutta hymyili silti. "Ne ovat suuria asioita, mutta usein ne ajatellaan pienemmiksi. Mutta usko minua, kun sanon että ne ovat hyvin tärkeitä, hyvin suuria. Huomaat sen varmasti itsekin, jos ajattelet sitä tarkemmin. Tai jos kokeilet elää ilman näköä, jolloin nuo seikat nousevat vieläkin tärkeämmälle tasolle."



Claudio tunsi jälleen kerran olonsa vaivaantuneeksi ja nolostuneeksi. Ariannan seurassa oleminen tuntui kulkevan käsi kädessä tuon tunteen kanssa. Hän käänsi katseensa pois tuosta naisesta. Pelkkä hänen näkeminen tuntui palauttavan Claudion mieleen, miten erilaiselta maailma saattoi tuntua. Se ei tuntunut mukavalta. Se tuntui ahdistavalta.



"Pahoitteluni", tarjoilijan ääni palautti Claudion maan pinnalle. "Joudutte odottamaan vielä hetken. Uunimme ei ole oikein ollut kunnossa, joten ruokanne paloi... hyvitämme sen teille hinnasta." "Ei se haittaa", Arianna vastasi oitis ja katsoi Claudioon. "Eikö niin?"

-  -  -  -  -



Kello lähenteli kymmentä, kun Arianna ja Claudio astuivat ulos Café Rosemaryn ovesta. Claudio irvisti. "Täällä sataa", hän sanoi Ariannalle. "Sataa oikein kunnolla. Eikä minulla tietenkään ole sateenvarjoa mukana..." "Kuinka olisit voinut tietää tarvitsevasi sitä?" Arianna huokaisi iloisena. Claudio kääntyi Ariannaan päin. "Sinulle minä sitä lähinnä ajattelin."



"Miksi olet noin kiltti minulle?" Arianna ihmetteli. "En ole tehnyt mitään hyväksesi, ja sinä kohtelet minua kuin... kuin prinsessaa!" "Olet saanut paljonkin aikaan", Claudio tyytyi sanomaan ja hymyili lämpimästi. Arianna hymyili myös, mutta vakavoitui pian. "Saanko kysyä jotain?" "Ole hyvä vain", Claudio sanoi kulmiaan kohottaen.



Arianna näytti hetken aikaa empivältä, mutta sitten hän avasi suunsa: "Minä tiedän... kaikki tietävät, että jokaisen sokean katse on kovin... eksynyt, se etsii jotain, muttei löydä. Siksi piilotamme yleensä silmämme. Mutta..." Hän vaikeni muutamaksi sekunniksi. "Olenko minä sinusta eksyksissä?"



Claudio oli hämillään. Hän ei oikein tiennyt, mitä Arianna tarkoitti kysymyksellään. Hän yritti kovasti ajatella, mitä tämä tarkoitti, muttei tullut varmaksi, oivalsiko hän oikein. "Et", Claudio änkytti. "Et sinä näytä eksyneeltä." "Minusta vain tuntuu siltä", Arianna jatkoi, aivan kuin hän ei olisi sen enempää välittänyt Claudion vastauksesta. "Ikään kuin olisin keskellä ei-mitään, enkä tiedä minne mennä. Epäröin jokaista liikettäni."



Claudiosta tuntui, että hän oli päässyt hieman lähemmäksi ajatusta, jota Arianna ajoi takaa. "Minä taas väittäisin sinua kartanlukijaksi", hän sanoi. "Olen iloinen puolestasi. Vaikutat selviytyjältä, joka pystyy tekemään aivan mitä haluaa. Vaikka sinä..." Claudio alkoi katua sanojaan, mutta jokin sai hänet jatkamaan. "Vaikka sinä et näe, onnistut siinä paremmin kuin moni muu."



Ariannan toinen käsi liikahti. Claudio huomasi Ariannan yrittävän tavoittaa hänen omaa kättään.



Claudio hymyili. Hän tiesi Ariannan tietävän, että hän hymyili.



Ariannan kädet löysivät Claudion kädet. Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus - mikä sai Claudion hyvin ahdistuneeksi - mutta sen jälkeen Arianna päästi huokauksen.



"Minä en voi ymmärtää, kuinka sinä voit olla tuollainen", Arianna sanoi räpytellen silmiään, ikään kuin hän olisi pidätellyt kyyneliä. "Saat minut onnelliseksi. Kiitos."



Muutaman minuutin Claudio ja Arianna seisoivat Café Rosemaryn katoksessa kuin odottaen, josko sade lakkaisi. Niin ei kuitenkaan käynyt, eikä heidän auttanut muu kuin lähteä kävelemään sadepisaroiden kastellessa heidät läpimäriksi. Aivan vieretysten he kävelivät kohti Ariannan uutta kotia - Claudio kun tahtoi hyvittää aikaisemmin töppäyksensä saattamalla naisen kotiin, mutta ei hän sitä ääneen sanonut.



"Kiitos", Arianna sanoi heti ensimmäiseksi, kun he saapuivat hänen talonsa pihamaalle. "Mielellänihän minä sinut saatoin", Claudio totesi suu vaimeassa hymyssä. "En minä sitä tarkoittanut", Arianna huokaisi. "Mutta suurkiitos siitäkin. Olet todellinen aarre jopa ystäväksi."



Claudio rohkaisi itsensä ja kietoi kevyesti kätensä Ariannan ympärille. Hän hämmästyi hieman, kun Arianna halasi häntä varsin lämpimästi takaisin. "Tämä oli ihana ilta", Arianna kuiskasi hänen korvaansa, ja Claudio saattoi tuntea Ariannan hengityksen ihollaan. Kun hän päästi otteensa irti Ariannasta, hän näki tämän kasvojen loistavan kirkkaammin kuin koskaan aiemmin näinä päivinä. "Kiitos", Arianna sanoi jälleen. Claudio tunsi olonsa jo kiusaantuneeksi noista kaikista kiitoksista. "Näkemiin", hän sanoi toivoen pääsevänsä pakoon, vaikka olikin otettu. "Näkemiin", Arianna vastasi.



Sen sanottuaan Claudio ja Arianna lähtivät molemmat eri suuntiin - Claudio omaan kotiinsa ja Arianna sisälle taloonsa. Mutta heillä molemmilla oli samanlainen mieliala ja sama muisto päällimmäisenä. Ja molemmat olivat yhtä tärkeää kokemusta rikkaampia. Molemmat olivat oivaltaneet tänä iltana jotain uutta.



Arinna avasi äärimmäisen tyytyväisenä vaatekaappinsa oven. Hän ei voisi varmaan koskaan unohtaa näitä hetkiä Claudion seurassa. Claudio oli siunaus. Mitä hän tekisikään, jos tätä ei olisi?



Arianna heräsi seuraavana aamuna siihen, kun aurinko paistoi hänen kasvoilleen. Se lämmitti mukavasti poskia. Hän työnsi peiton pois päältään ja vääntäytyi istumaan. Hän ei pitänyt mitään kiirettä, istui vain rauhassa paikallaan ja hengitteli syvään. Loistava alku päivälle.



Vajaan tunnin kuluttua Arianna astui ulos odottamaan työkaverinsa autoa saapuvaksi, aivan kuten joka päivä aiemmenkin. Hän kohotti kätensä ja heilautti otsahiukset silmiltään. Hänelle oli sellainen tunne, että tänään tapahtuisi jotain. Se oli alkanut unesta, jonka hän oli nähnyt: siinä päätoimittaja oli kertonut Ariannan saavan mahdollisesti ylennyksen tulevien päivien aikoina. Arianna hymyili. Eihän sitä voisi koskaan tietää.



Auto jarrutti Ariannan talon edessä ja pysähtyi. Tummatukkainen mies loikkasi esiin ja avasi kohteliaasti oven Ariannalle. "Vaikutat hyväntuuliselta", hän sanoi palattuaan kuskin paikalle. Arianna hymyili. "Olenkin sitä", hän totesi.

-  -  -  -  -



Ariannan ja Claudion yhteinen ajankäyttö jatkui. He keksivät monia tapoja viettää aikaa, joista ehkä yllättävin Claudion mielestä oli se, että Arianna päästi hänet hoitamaan kukkiaan. "Sinulla on siihen ehdottomasti mahdollisuus", Arianna sanoi ja ojensi puutarhasakset Claudiolle. "Se on rentouttavaa. Usko pois."



He saattoivat myös pelata palloa Ariannan ylisuuren tontin pihamaalla - sattuneesta syystä Claudio tosin oli useimmiten voitolla, mutta Arianna piti pelistä siitä huolimatta - sillä siihen oli tilan puolesta mitä parhaimmat mahdollisuudet...



... tai Claudio neuvoi Ariannaa ruuanlaiton kanssa, mikä sai Ariannan kiitollisuudenvelan tunteen kasvamaan entistä enemmän...



... tai sitten he yksinkertaisesti vain juttelivat kaikesta maan ja taivaan välillä.



Sekin kerta kuului jutusteluhetkiin. Claudio kääntyi Ariannan puoleen. "Arianna", hän sanoi vakavana. "Minä... haluaisin puhua kanssasi." Arianna loi Claudioon odottavan katseen. "Siinä tapauksessa minä kuuntelen."



Claudio alkoi puhua samantien. "Näiden muutamien viikkojen aikana olen tutustunut sinuun todella hyvin, ja olen enemmän kuin iloinen siitä, että voin olla ystäväsi. Tajusin kuitenkin, etten minä enää tunne sinua kohtaan pelkkää ystävyyttä, vaan..." Claudio vaikeni. Hän oli miettinyt koko eilisen illan, kuinka kertoisi tämän, mutta kaikki hienot sanat ja lauseet tuntuivat unohtuneen. "Arianna. Minä rakastan sinua. Koko sydämestäni."



Claudio toivoi kovasti, että Arianna olisi vastannut tuntevansa samoin. Tai edes vastaavan jotain! Mutta Arianna vain käänsi päätään ja näytti katsovan kohti tyhjyyttä. Claudio pohti, mahtoiko Arianna olla edes ymmärtänyt, että hän todella tarkoitti mitä sanoi. Hetken hiljaisuuden jälkeen Claudio hieraisi takaraivoaan. "Anteeksi", hän sanoi ja nousi ylös.



"Minusta tuntuu, että minun on nyt parempi lähteä", hän sanoi ja otti jo askeleen kohti ovea. Mutta sitten Arianna aukaisi suunsa: "Älä mene."



Claudio kääntyi Ariannaan päin ja odotti naisen tekevän jotain. Tämä nousi ylös sohvalta. Pelko ja epävarmuus suorastaan hehkuivat hänen silmistään.



"Claudio, minä pidän sinusta kovasti", Arianna aloitti ja väänsi kasvoilleen hymyn, joka Claudiosta vaikutti pakotetulta. "Mutta?" "Ei ole mitään muttia, minä todellakin välitän sinusta ja..." Arianna vaikeni. "Rakastan." "Jokin sinua silti painaa", Claudio huomautti, ja Arinna huokaisi raskaasti.



"Tahtoisin kovasti olla kanssasi, mutta se olisi kovin vaikeata minulle itselleni. En vain voi..." Ariannan ääni oheni melkein kuiskaukseksi.



"Olen pahoillani", mutten ymmärrä mikä sinua estäisi", Claudio lausui ja katui sanojaan heti ne sanottuaan. "Se on monimutkainen juttu", Arianna kohautti olkiaan. "Muistat varmasti, kun kerroin sinulle tulleeni tänne pakoon entistä miesystääväni, ja..."



"Ymmärrän", Claudio keskeytti Ariannan. "Hän on palannut, ja vanha suola janottaa." "Ei, älä käsitä väärin..." "Miten muutenkaan se voisi mennä? Arianna, minä ymmärrän sinua täysin. Toivoin vain ehkä liikaa, kun annoin itseni rakastua sinuun."



Claudio ei enää voinut olla sisällä Ariannan kanssa. Hän poistui talosta heti, hän ei tahtonut kuulla enää sanaakaan tuon naisen suusta. Hän oli vihainen itselleen - kyllä, itselleen. Hän oli rakastunut Ariannaan, ja tämä oli hänen ensimmäinen rakkautensa. Mutta Ariannalla oli jo ollut joku... tietysti tällä oli vielä tunteita sitä miestä kohtaan, ei heidän erostaan voinut olla kauan! Claudio nielaisi. Oli sanomattakin selvää, että hän olisi kakkonen.



Arianna ei tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella. Pitäisikö hänen olla vihainen vai surullinen? Vai sekä että? Hän parkaisi ja antoi itsensä valua seinää pitkin lattialle. Hän hakkasi takaraivoaan seinään. Hän rakasti Claudiota, ei ketään muuta. Mutta sen jälkeen, mitä tapahtui hänen ensirakkautensa kanssa tämän saatua tietää totuuden... kuinka hän voisi enää luottaa kehenkään niin paljon, että voisi yrittää uudestaan?

Sen minä vain sanon, että tätä osaa oli hyvin vaikea kirjoittaa. Kunnollinen kirjoitusinto oli vain hetkellisesti mukana (silloin, kun kirjoitin myöhään illalla, heh), mutta muuten se tuntui vaikealta. Pelaamisen kanssa oli sama juttu, otin joitain kuvia ajattelematta sen tarkemmin. Siinä vaiheessa oli nimittäin kirjoitusinto, mutta ilman kuvia sitä oli hieman hankala alkaa kirjoittamaan mitään :3 Sitten kun oli kuvia, tahtoi kirjoittamisen sijasta pelata. Elämä on tehty vaikeaksi :DD Toivottavasti kirjoitatte pientä kommenttia - se olisi hyyyyyvin mukavaa, mutten kuitenkaan voine pakottaa ketään? Harmi! :'D Vitsi vitsinä. Kommentoikaa, jos niin haluatte ^^