Muistatteko, kun sanoin, että teen tästä kokonaisen tarinan? Ikäväkseni kerron nyt rikkovani sen lupauksen. Tämä tarina on pahasti kesken, tiedostan sen asian, mutten kuitenkaan jatka enää. Pahoitteluni.

Syy? Päätin tämän jo jonkin aikaa sitten, koska vaikka rakastan fantasiaa yli kaiken, ei minusta ole sitä tekemään. Realistisuus on se minun juttuni. Tiedän kokemuksesta, että sitä on paljon luonnollisempi ja mukavampi tehdä.

Toinen syy on sellainen, jota en tahdo alkaa selittämään, koska tuskin kukaan minua ymmärtäisi ;) "Typerää", moni tulisi sanomaan. Olen kuitenkin aina ollut omituinen, joten ei tämä siltä kannalta katsottuna ole kummallista. Mutta nyt minä saan olla minä ja siitä olen iloinen! :'D

Tarinan kirjoittaminen ei jää, mutta jatkan sitä muualla, en Sinereiden parissa.

Hei hei, halit ja kiitokset kaikille! ♥♥♥

Syy ei ole minun!

Ei, en ole lopettamassa, älkää suotta huokaisko helpotuksesta :'D On vain pientä ongelmaa tämän jatkon kanssa. Yksi syy on tietysti Crystal, joka oli tarkoitus tehdä tässä välissä ja jatkaa vasta sitten Sinereiden parissa. Syy sen sijaan löytyy iki-ihanasta F-Securesta (tai luultavimmin ainakin), enkä tiedä kuinka tämän ratkaisisin. Yritän tässä nyt kuitenkin jotain säädellä, että lähtisi toimimaan. Ja isä tahtoo tietysti myös auttaa sitten jossain vaiheessa, jos ei muuten suju :---) Mikäli jotakuta ongelma kiinnostaa, niin Crystalin sivuilla on lisää tietoa, tähän en nyt jaksa laiskuuttani kirjoittaa mitään.

Ette voi arvata, kuinka minua ärsyttää. Olin suunnitellut sekä tänne että Crystaliin niin tarkasti jatkot, että olisin voinut keskittyä vain pelaamiseen ja lavastukseen, ja nyt sitten kävi näin! Argh. No, taukoa olisi pidentänyt vielä se reissu Kolille tuossa joulun paikkeilla, että niin...

Toivotaan, että jonnekin päin saataisiin jatkoa vielä tämän vuoden puolella.

~ Ceniela

// EDIT 16.12.

Ai niin, unohdin täällä sanoa... Peli toimii taas (ainakin avautuu ja kykenee pelaamaan) mikäli hieman säätää ennen kuin käynnistää pelin :p "Kunnollista ratkaisua" ei siis ole löytynyt, mutta tällä mennään =)

Osaa tänne voidaan olettaa luultavasti ensi vuoden puolella - niin se aika rientää! - koska nyt haluan saada Crystalin valmiiksi. Se on niin lyhyt, ettei toivottavasti mene kovin pitkään =) Ja olen suunnitellut melkolailla tarkkaan tänne seuraavaksi ilmestyvän osan tapahtumia. Pientä spoilia: luvassa on jonkinlainen aikaharppaus eteenpäin ja, hmm, tapahtumia :'''D Sen minä vain sanon, että eräät henkilöt eivät tykkää... ;)

Kaikillahan on jo suklaakalenterit esillä? Hyvä. Kalentereihin palaan vielä kohta, mutta sitä ennen pieni ilmoitus Hanwardista. Olin aivan ymmälläni, kun Sinerit olivat päässeet palkintosijoille asti. Minulla on todistajia, että pidin ääntä luettuani tulokset! :--) En vieläkään usko, että näin kävi. Vastassa oli niin monia muita ja minusta parempia sivuja... hui. Kiitoksia kaikille, jotka äänestivät Sinereitä Loistavin legacy -sarjassa ja Hannukazille kiitos paitsi koko kisasta, myös spesiaalikategorian tuloksesta :)





Tarkoitukseni oli julistaa iloani ja kiitostani myös joulukalenterilla, joka olisi pitänyt sisällään kaikkea kivaa. Minulla oli suuria suunnitelmia, mutta ainoastaan kalenteriin kuulunutta minitarinaa sain aloitettua. Muuta en ehtinyt, ja tulin siihen tulokseen etten ehtisikään. Kalenteri jäi siis kauniiksi haaveeksi. Tarinan päätin kuitenkin tehdä, koska olin ensimmäisen osan kuvat ottanut valmiiksi ja juoni oli suunniteltu lähes kokonaan, vain muutamia yksityiskohtia puuttui - ja ehkä yksi vähän isompikin asia. Joka tapauksessa, mikäli kukaan innostui, niin Crystalin tarina odottaa lukijoita!

TÄSTÄ LUKEMAAN CRYSTALIA

Hitaasti mutta varmasti on mottoni :----D Osa numero viisi ja tapahtumia, joiden myötä saatetaan jopa hyvällä tuurilla päästä eteenpäin tarinassa, jee! Toivon mukaan tämä nyt korvaisi edes hiukan tätä venynyttä päivitysväliä.



Ne tuovat surua ja epätoivoa
Niissä ei ole mitään hyvää
Mutta jos et voi edes herätä ja paeta pois
kun painajaisesta on tullut oikeaa elämää



Arianna suukotti miestään. "Kuinka työpäiväsi meni?" "Pomo piti lupauksensa", Claudio virkkoi kasvot loistaen. "Sitä ollaan nyt kirjanpitäjiä tuolla laitoksella."



Arianna irtautui Claudiosta ja hymyili. "Tiesin sen", hän myhäili sivellen miehensä poskea. Claudio yritti näyttää vihaiselta. "Etkä minulle kertonut?" Arianna nauroi. Hän otti askeleen taaksepäin. "Kun nyt kerran tulit näin aikaisin, niin voisitko vahtia poikia loppupäivän?" Claudio nyökäytti päätään, mutta häntä hieman mietitytti, miksi hänen täytyisi niin tehdä. Vastaus tuli ennen kuin hän ehti kysyäkään: "Minua pyydettiin töihin."



Claudio vakavoitui hetkessä. "Et kai sinä vain aio mennä?" "Minä..." "Lääkäri sanoi, että sinun pitäisi saada levätä Kevinin synnytyksestä!" "Minä..." "Arianna, usko minua - pysyisit kotona. Se on sinulle hyväksi, toisin kuin raskas työ..." "Claudio, kuuntele."



Hetken aikaa Ariannasta tuntui, että Claudio oli sanomaisillaan jotain, mutta mies ei kuitenkaan tehnyt niin. Siispä Arianna puhui itse: "Minun työni on kaukana raskaasta. Minä istun paikoillani ja kirjoitan tietokoneella. Siinä kaikki. Ja vaikka työni olisi mitä tahansa, tiedän rajani. Jos en pystyisi johonkin, en tekisi mitään."



Neljän sekunnin ajan Ariannasta tuntui, että Claudio aikoi vielä estää häntä jollain tavalla. Sitten hän kuuli huokauksen ja hyväksyvän vastauksen. "Lupaathan tulla kotiin heti, jos väsyt liiaksi." "Lupaan, lupaan", Arianna nauroi ja halasi Claudiota. Hän kuuli tööttäyksen ulkoa. "Nähdään iltapäivällä", hän sanoi ja katosi nopeasti ulos.



Claudio aukaisi lastenhuoneen oven. Kevinin pää kääntyi heti hänen isänsä suuntaan. Pienokainen ojenteli käsiään tätä kohti ja päästi äännähdyksen, joka sai Claudion huulille hymyn. Hän kumartui kehdon ylle ja siveli toisella kädellään Kevinin poskea. Kevin tarttui oitis kiinni isänsä sormista ja väänsi niitä suuntaan jos toiseenkin. Claudio nauroi tyytyväisenä.



Claudio oli ihastunut molempiin lapsiinsa heti heidän synnyttyä. Mutta Kevinissä tuntui olevan jotain, jota Elijahissa ei ollut. Claudiosta tuntui, että hän saattoi osittain nähdä itsensä kuopuksessaan. Samankaltaisuus perustui enimmäkseen siihen ihmiseen, joka asui näkyvän ihmisen sisällä. Olihan heissä ulkonäöllisestikin jonkin verran samaa, mutta ei niin suuresti kuin sisäisesti.

 

Kevin tarttui kiinni isänsä kasvoista ja taputteli niitä. Hän nauroi suloista lapsennauruaan ja kuulosti kaikin puolin tyytyväiseltä. Claudiosta tuntui aivan samalta. "Kiitos kaunis", hän kuiskasi.



Ilta kului hiljalleen eteenpäin. Kevin oli nukahtanut, toisin kuin Elijah, joka jaksoi vieläkin touhuta isänsä kanssa. Claudiosta se ei ollut mikään ihme, olihan sitä pojan syntymäpäivä. Elijah taisi tietää sen varsin hyvin.



Ovi avautui ja sulkeutui heti, kun Arianna oli astunut sisään. "Hei", Claudio tervehti vaimoaan samalla kun kutitteli Elijahia. Poika nauroi suloisesti, ja molemmat vanhemmat hymyilivät.



"Onko kakku valmiina?" Arianna kysyi, ja Claudio nyökkäsi. "Leivoimme sen tuossa tunti sitten. Elijah auttoi. Hän piti kovasti jauhopussin sisällöstä, ja puolet löytyivätkin lattialta." "Minnää!" Elijah kiekaisi ja näytti siltä, kuin hän olisi koettanut pomppia isänsä sylissä. Arianna nauroi ja silitti pojan päätä. "Mennäänkö puhaltamaan kynttilät?"



He siirtyivät keittiöön. Elijah oli ehdottomasti sitä mieltä, että siellä odottava kakku näytti herkulliselta. Hän katsoi sitä silmät kiiluen. Pian hän pääsisi tarttumaan siihen omin käsin. "Kakku", hän sanoi. "Niin on", Claudio nyökytteli. "Ja kynttilöitä. Puhalla, poika, puhalla." Ja Elijah puhalsi. Kolmesti, mutta kynttilät saatiin sammuksiin.



"Hyvää syntymäpäivää, isin iso poika", Claudio myhäili.

-  -  -  -  -



Oli maanantai ja kello lähenteli puoli kahdeksaa. Elijah kuuli jonkun linnun ääntelevän ulkona. Sama ääni oli kuullut jo pidemmän aikaa, ja siitä hän tiesi kevään olevan tulossa. Ja kevään jälkeen koittaisi kesä, joka tarkoitti kesälomaa. Ei sillä, etteikö Elijah olisi pitänyt koulunkäynnistä, mutta kyllä hän jo kaipasi vapautta.



Tunnin kuluttua Elijah siirtyi ulos odottamaan koulubussin saapumista. Hän näki äitinsä trimmaamassa pensaita terassin vierellä. Elijah ei tajunnut, kuinka hän pystyi siihen. Hän tiesi, että äiti oli sokea. Miten ihmeessä hän sitten pystyi tekemään melkein kaikkea, mitä hänkin?



"Äiti?" Elijah uskaltautui kysymään. Vastaukseksi hän sai mutinaa, josta ei ottanut mitään selvää. "Saisinko minä kenties koittaa?" "Mitä sinä sitten tahtoisit?" Arianna kysyi. "Tuota, mitä sinäkin teet. Leikkaat puskia." Arianna näytti miettivän hetken. "Enpä tiedä", hän sanoi ja alkoi parannella seuraavaa pensasta.



Elijahin mieliala laski. Hänestä tuo näytti melko hauskalta, joten tietysti sitä pitäisi päästä kokeilemaan. Hän odotti hetken aikaa ja kysyi sitten uudelleen: "Äiti, saisinko minäkin?" "Elijah", Arianna aloitti, kääntyi poikaansa päin ja huokaisi sitten. Hän ojensi tälle puutarhasakset. "Mutta varovasti!"



Arianna yllättyi siitä, kuinka tehokas puutarhuri Elijah oli. Vaikka heidän pihaltaan ei kovin montaa pensasta löytynyt, oli jokainen puska nopeasti saatettu edustuskuntoon. "Minusta se oli kivaa", Elijah totesi äidilleen, kum koulubussi pysähtyi heidän talonsa eteen. "Niinkö?" Arianna hymyili, ja Elijah nyökkäsi. Sen jälkeen poika kipitti bussiin vilkuttaen ikkunasta, ennen kuin se lähti liikkeelle. Arianna vilkutti takaisin ja huokaisi. "Niin iso poika jo..."



Kevin nukkui kaikessa rauhassa, joten Ariannalla oli oivasti aikaa siivota taloa. Jälleen kerran hän sai huomata, että kylpyammeessa oli vikaa. Vettä lensi niin, että hänen vaatteensa kastuivat. Siitä huolimatta hän koitti puhdistaa ammeen ennen kuin soittaisi korjaajan paikalle.



Ei tarvittu kuin noin kaksi minuuttia, ja Arianna sai tarpeekseen. Hänen hiuksensa painautuivat likomärkinä hänen kasvojaan vasten. Hän tiesi, että ammeessa oli luultavimmin edelleen likaa, mutta päätti antaa sen olla. Ensin tämä kuntoon, vasta sitten hän voisi keskittyä kunnolla puhdistustyöhön.



Arianna kuuli veden tippumisen vielä silloin, kun naputteli Wallabyn putkilaitoksen numeroa. Hän kohotti luurin korvalleen. Vastaus kuului vain yhden tuuttauksen jälkeen. "Haloo?"



"Hei, olen Arianna Siner ja täällä meillä on reistaileva kylpyamme. Olisiko mahdollista saada se kuntoon vielä tämän päivän aikana?" "Tietysti. Voimme lähettää jonkun sinne aivan heti."



Arianna asetti luurin takaisin paikalleen heti, kun virkailja oli saanut hänen osoitteensa. Hän tunsi samassa, kuinka hänen jalkansa kastuivat. Ohut vesikerros mateli jo oven alitse. Arianna huokaisi. Korjaajaa todellakin kaivattaisiin pian.



Korjaajaa ei kuulunut kymmeneen minuuttiin, jotka Arianna käytti pelkästään odottamiseen. Sen jälkeen hänestä tuntui, ettei hän kestäisi enää hetkeäkään istua keittiössä vartomassa. Ehkä ensimmäistä kertaa hän oli osittain tyytyväinen, kun kuuli Kevinin itkevän. Nyt hän saisi ainakin jotain tekemistä. Siinä viihdyttäessään poikaansa Arianna kuuli jonkun koputtavan ovelle. "Setä taisi tulla korjaamaan meidän ammeemme", Arianna supatti Kevinille ja käänsi sitten päätään taaksepäin. "Ovi auki, voitte tulla jo."



Kuului ääni, joka kertoi oven avautuneen, sekä askelia, jotka merkitsivät jonkun saapumista. Arianna kuuli, kuinka korjaaja käveli vesilätäkköön ja siirtyi sitten kylpyhuoneeseen. "Äiti taitaa mennä valvomaan, mitä hän tekee", Arianna mutisi Kevinille. Hän laski pojan vuoteeseen.



Kevin vaikutti kovin rauhattomalta. Hän ei millään tahtonut käydä uudelleen nukkumaan, vaan hakkasi pienellä kädellään Ariannan kättä. Arianna huokaisi. "Nuku vain, kultapieni", hän hymyili ja silitti kädellään Kevinin päätä. "Äiti tulee kohta takaisin."



Mutta Kevin ei rauhoittunut. Hän pyöri ja hakkasi nyrkeillään patjaa. Arianna seisoi hetken aikaa kehdon vieressä ennen kuin poistui huoneesta. Kevin ymmärsi äidin lähteneen. Se tuntui hänestä pahalta. Hän ymmärsi muutamia sanoja, mutta yhtäkään hän ei ollut vielä sanonut itse. Nyt hän kuitenkin avasi suunsa: "Ei taa!"



Ariannasta oli mukava huomata, että kylpyhuoneen lattia ei ollut enää niin märkä kuin äsken. Hän saattoi kävellä ilman, että jalat kastuivat. "Olette kovin tehokas", Arianna totesi astuessaan pesutilaan.



Kuului housujen kahinaa. Arianna oletti, että korjaaja kääntyi ympäri. "Kiitoksia", matalahko miesääni sanoi ja naurahti sitten. "Aina palveluksessanne."



Ariannan jokainen lihas jännittyi sillä hetkellä. Hän läimäytti käden suulleen. Hän ei uskonut tätä. Tämä ei ollut todellista. Pian hän heräisi ja huomaisi, että kaikki oli loistavasti. "Olet hiljaisempi kuin muistinkaan", mies sanoi saaden Ariannan vapisemaan.



"Mitä sinä täällä teet?" Ariannan ääni värisi hänen esittäessään kysymyksensä.



Mies vain hymyili. Näkyi kauas, että hän nautti tästä tilanteesta. "Minulle tuli ikävä..."



"Mutta minä en tahdo nähdä sinua", Arianna parkaisi ja antoi otsansa nojata käteensä. "Mene pois." "En", mies hämmentyi kysymystä. "Sanoinhan, että minä olen kaivannut sinua. Haluan olla kanssasi. Hieman keskustella ja käydä läpi eräitä asioita..." "Ei, älä, Thomas, ole niin kiltti..."



Pian talossa ei kuulunut mitään muuta kuin Kevinin huuto.

-  -  -  -  -



Elijah kääntyi ympäri ja vilkutti bussikuskille. "Kiitos kyydistä ja nähdään huomenna", hän sanoi. Kuski kohotti kättään tervehdykseksi, odotti Elijahin siirtyvän pois ovien edestä ja sulki ne sitten. Elijah katseli, kuinka keltainen koulubussi jatkoi matkaansa suoraan eteenpäin, kunnes se kääntyi kohti Wallabyn keskustaa. Kun mitään ei enää näkynyt, poika pinkaisi sisälle.



"Äiti, äiti, ympäristötiedon kokeet palautettiin tänään ja minä..." Sanat takertuivat kiinni Elijahin kurkkuun. Hän vain tuijotti eteensä. "Ä-äiti?"



Arianna ei päästänyt ääntäkään. Hän vain makasi paikoillaan eteisen lattialla hieman epäluonnollisessa asennossa, jotta kaatuminen olisi sen aiheuttanut. Elijahia pelotti. Hän kumartui äitinsä viereen ja tökkäisi tätä hellästi. Ei mitään reaktiota.



Elijah sai pari minuuttia töniä äitiään, ennen kuin tämän silmät revähtivät auki. "Missä... mitä..." Hän oli shokissa. "Äiti, mikä sinua vaivaa?" Elijah kysyi vierestä peloissaan. Arianna ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa. "Kevin... Thomas... ei..." "Äiti!"



Arianna yritti nousta seisomaan. Elijahista tuntui entistä enemmän siltä, että äidillä oli jokin hätänä. "Pitää soittaa isälle" oli hänen ainoa ajatuksensa, kun Arianna hoiperteli lastenhuoneeseen melkein kaatuen ensimmäisen askeleensa jälkeen.



Claudio ei sanonut hänet kotiin kuljettaneelle työkaverilleen sanaakaan, kun hän poistui autosta. Elijah oli kuulostanut niin huolestuneelta puhelimessa, että sama tunne oli siirtynyt myös mieheen itseensä. Ainoa varma asia oli se, että mitään hyvää hän ei tulisi kuulemaan Ariannalta.



Hän ei ehtinyt sisälle asti, kun Arianna tuli häntä vastaan. Hän kaatui miestään vasten ja puristi itsensä kiinni tämän vartaloon. Kun Arianna irrotti otteensa, Claudio näki hänen silmiensä tuikkivan kyynelistä. "Mitä on tapahtunut?" hän kysyi ja silitti Ariannan poskea. "Onko kaikki hyvin?"



Arianna pyöritti rajusti päätään. "Ei ole hyvin", hän kimitti. "Mikään ei ole hyvin, kaikki on surkeammin kuin koskaan ennen." Claudio kurtisti kulmiaan. "Voisitko tarkentaa?" Arianna henkäisi syvään ja oli hetken aikaa hiljaa. Claudio kihisi uteliaisuudesta, mutta antoi vaimonsa koota itsensä kaikessa rauhassa.



"Thomas kävi täällä." "Kuka..?" "Thomas, minun..." Arianna piti tauon, jonka aikana Claudio ymmärsi Ariannan tarkoittavan mennyttä rakkauttaan. "Anteeksi, jatka vain", hän sanoi. Ja Arianna jatkoi: "Hän kävi täällä. Hän kertoi tahtovansa... keskustella kanssani. Hän väitti myös, että ellen lähtisi hänen mukaansa, hän tekisi jotain perheelleni." Kyyneleet alkoivat palata Ariannan silmiin. "Thomas vain nauroi minun yrityksilleni väittää, ettei hän pystyisi siihen. Sitten hän tönäisi minut pois tieltään ja sanoi aloittavansa lapsestani. Huusin, ettei hänellä olisi oikeutta koskea Keviniin ja tartuin hänen paidastaan kiinni, jolloin hän..." Arianna pyyhki silmiään ja pudisti päätään. "En tiedä. Tulin tajuihini vasta vähän aikaa sitten, kun Elijah tuli kotiin." "Onko Kevin kunnossa?" Claudio kysyi, ja Arianna nyökkäsi. "Hän ilmeisesti vain uhkaili, mutta... minua pelottaa niin."



Claudio halasi Ariannaa. "Ei hätää", hän yritti rauhoitella vaimoaan, mutta hänen sanansa tuntuivat kaikuvan kuuroille korville. "Pian Thomas varmasti tulee takaisin ja tekee jotain todella hirveätä", Arianna itki. "Hän ei jätä tätä tähän."

-  -  -  -  -



Aikaa kului, ja vaikka Arianna oli edelleen valppaillaan, ei Thomasista kuulunut mitään. Claudio pyrki olemaan positiivinen, jotta hänen vaimonsa huomaisi tilanteen olevan varsin hyvä. Elijah oli myös rauhoittunut tapahtuneen jälkeen, ja eikä Kevinkään ollut sen hermostuneempi.



Nyt, kun Kevin oli kasvanut, Claudio pystyi mielestään näkemään entistä enemmän itseään tässä pojassaan. Ulkonäön puolesta samaa näköä oli niin paljon, ettei Claudio enää edes jaksanut kiinnittää siihen huomiota. Mutta Kevin oli ruokaa rakastava ihminen, aivan kuten hänkin. Maitoon hän tyytyi ainoastaan silloin, kun nälkä oli hyvin suuri, muuten hän vikisi muiden ruokaillessa, että hänkin tahtoi sitä perunamuussia.



Yllättäen Kevinistä paljastui musiikkiin viehättänyt poika. Arianna ja Claudio olivat hankkineet hänelle minikokoisen rumpusetin, jolla hän pääsi tyydyttämään luovuuden purkauksiaan. Merkillisintä oli, että soittaminen oikeasti kuulosti hyvältä. Muu perhe ei sanonut sitä siksi, ettei Kevinin mieli pahoittuisi, vaan koska se oli totta. Välillä Kevin saattoi kuunnella radiota ja ykskaks kadota huoneeseensa. Hetken kuluttua muut yleensä kuulivat hänen soittavan mukana siinä laulussa, joka paraikaa soi. Ja jos hän soitti väärin, hän huusi ja huitoi käsillään selkeästi vihaisena.



Elijah se oli, joka asiaan kiinnitti ensimmäisenä huomiota. Hän mainitsi siitä vanhemmilleen, jotka alkoivat myös tarkkailla Keviniä jatkossa. Kahden viikon seuraamisen jälkeen he uskoivat olevansa oikeassa. Kevinin kuulo oli tavallista tarkempi. Hän kuuli paljon asioita, joita muut eivät kuulleet. Hän kuuli niitä niin paljon, että sen täytyi johtua hänen auteerigeeneistään.



Elijah tunsi pientä kateutta Keviniä kohtaan. Hän oli jo melkein vuoden käynyt koulua, ja pikkuveljellä, joka oli hädin tuskin päiväkoti-iässä, olivat auteerikyvyt jo nähtävissä. "Epäreilua", hän tuhahti, istui lattialle ja alkoi pähkäillä läksyjensä kanssa.



Ympäristötiedon läksyihin ei mennyt juuri ollenkaan aikaa, koska vastaukset tuntuivat tulevan paperille melkein kuin itsestään. Elijah hymyili. Hän todellakin piti tuosta aineesta, se oli mukavaa, kiinnostavaa... ja helppoa. Mutta seuraavaksi oli vuorossa äidinkielen tarina. Elijah käänsi sivua vihkossaan. "Kirjoita tarina ihmeellisistä ja erilaisista ihmisistä. Muista isot ja pienet alkukirjaimet, sekä pisteet ja muut lopetusmerkit."



Elijah laski vihkon lattialle. Kuinka sattuikaan. Hänhän voisi kertoa vaikkapa itsestään. "Enkä voisi", hän sitten kuuli pienen äänen sisällään sanovan. "Sinä et ole erilainen. Sinä olet tavallinen ihminen, toisin kuin pikkuveljesi."



"Äiti, milloin minun kykyni oikein tulevat esiin?" Elijah kysyi ruokapöydässä. Arianna huokaisi. "Sinun pitää vain olla kärsivällinen, Elijah-kulta", hän sanoi lämpimästi. "Emme me kaikki saa tietää sitä ennen kuin olemme parikymmentä vuotta." "Mutta kun Kevin..." "Kevin kuuluu niihin, joiden kyvyt ilmaantuvat jo nuoressa iässä."



Claudio köhäisi. Arianna ja Elijah kääntyivät katsomaan häntä. "Minä en edes tule koskaan saamaan minkäänlaisia taikavoimia", hän sanoi. "Äiti on sanonut, etteivät ne ole mitään noitien taikavoimia", Elijah pisti väliin. Arianna naurahti, ja Claudio pyöritteli silmiään hieman vaivaantuneena. "Tiedät kuitenkin, mitä tarkoitan. Minä en ole kuin te, minä elän aivan normaalia elämää. Ja pärjään silti."



"Olen samaa mieltä kuin isäsi", Arianna jatkoi. "Sinä voi olla aivan rauhassa. Aikasi koittaa vielä."

-  -  -  -  -



Kevinin syntymäpäivät lähestyivät, mutta hänen käytöksessään se ei näkynyt. Kuin kolme vuotta vanha kakara hän huusi, jos joku ei tullut päästämään häntä pois sängystään. Vanhemmista oli vähillä kovin tuskallista nousta keskellä yötä nukuttamaan tätä uudelleen, Kevinillä kun oli taipumusta herätä pieneenkin äännähdykseen - todella pieneen.



Mutta ainakin se oli varma keino saada huomiota. Vaikka Ariannaa väsytti, hän tahtoi silti vielä helliä pientä poikaansa niin kauan, kun se vielä olisi mahdollista. "Kohta sinäkin olet jo koulussa", hän huokaisi ja kutitti Keviniä vatsasta. "Kyllä se aika menee niin nopeasti."



Saatuaan Kevinin jälleen nukkumaan Arianna soi itselleen unitauon. Talossa oli rauhallista, eikä kuulunut ääntäkään. Elijah oli koulussa ja Claudio töissä. Hänellä olisi nyt siis loistava aika nukkua niin pitkään, kunnes Kevinin unet keskeytyisivät...



Hän näki olevansa tummassa huoneessa. Kammiossa. Siellä ei ollut yhtikäs mitään.



Ariannaa pelotti. Huoneen kylmyys sai hänet palelemaan. Tämä paikka oli vieras. Hänestä itsestäänkin tuntui vieraalta. Tämä asu ja kampaus eivät olleet häntä itseään. Mitä hän edes teki täällä?



Toivoen, että löytäisi ulospääsytien, hän kulki huoneen seinien vierustoja pitkin. Ei mitään. Ei salaovia tai mitään muutakaan. Mutta sitten kuului ääni. Joku nauroi. Ja Arianna tunsi tuon naurun.



Arianna vapisi rajusti, kun hän kääntyi ympäri. Siinä hän oli, Thomas. Hän nauroi katketakseen.



"Mitä sinä täällä oikein teet?" Arianna kysyi ja harppoi Thomasin luokse.



Hetken aikaa he seisoivat siinä ja katselivat toisiaan, mutta sitä kesti vain hetken. "Et halua kertoa", Arianna sitten rikkoi hiljaisuuden. "Mutta osaat varmaan kertoa senkin, mitä minä teen täällä."



"Mietitäänpäs..." Thomas mutisi ja taputti leukaansa. Hän katsoi Ariannaa päästä varpaisiin. "Sinä näytät siltä, kuin olisi hautajaisiin menossa. Luultavasti omiisi, tuskin muita on lähiaikoina tulossa." Arianna hätkähti. Hän yritti kovasti muistuttaa itselleen, että tämä oli vain unta - ei totta, vaan unta.



"Ja muistathan, että minä lupasin silloin seurata sinua hautaan saakka."



"Et ole tosissasi", Arianna sai sanotuksi. Hänen oli vaikea hengittää, ja hänen katseensa pysyi kuin naulittuna Thomasin silmissä. "Minä en koskaan valehtelisi sinulle, rakas Arianna", Thomas virnisti ja osoitti sormellaan Ariannaa.



Seuraavana hetkenä Arianna tunsi kovan piston rinnassan. Kipu levisi hetkessä koko ruumiiseen. "Petit lupauksesi", Thomas mutisi ja heilautti kättään.



Arianna lensi päin hänen takanaan olevaa seinää. Hän putosi kivuliaasti lattialle ja parkaisi. "Thomas, älä", hän pyysi.



"Sinulla oli tilaisuutesi. Mutta sinä et käyttänyt sitä. Nyt sinun täytyy elää sen kanssa."



Arianna ponkaisi pystyyn hiestä märkänä. Hänen päässään pyöri.



Uni oli ollut kaamea. Thomas oli vaikuttanut entistäkin uhkaavammalta. Oli aivan varmaa, että nyt jos koskaan hän olisi tulossa tekemään sen, mitä hän oli pitkään uhannut tekevänsä. Arianna ei tiennyt, mitä miehellä oli mielessään, mutta yhden asian hän tiesi.



Se ei voinut olla mitään hyvää.



Arianna kuuli jonkun astuvan sisälle taloon. Ennen kuin hän ehti vaatteitaankaan vaihtaa, hän syöksyi Claudiota vastaan. "Hei kultaseni", Claudio tervehti vaimoaan, kun tämä astui keittiöön. "Et arvaa, minä..." "Hän tulee!"



Claudio kurtisti kulmiaan. "Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat. Voisitko selventää?" Ja Arianna kertoi nopeasti näkemästään unesta. Claudio kuunteli tarkkaavaisena ja kuultuaan, kuinka kaikki päättyi, hän henkäisi. "Milloin hän sitten saapuu?"



Arianna pudisti päätään ja puristi silmänsä tiukasta yhteen. Hänen alahuulensa väpätti. "Minua pelottaa jäädä tänne", hän kuiskasi hiljaa. "Hän tekee pian jotain teillekin." "Arianna..." "Hän sanoi niin, kun kävi täällä aiemmin!" "Arianna, hän olisi voinut tehdä jotain jo silloin..." "Mutta hän tahtoi ensin saattaa minut hermoromahduksen partaalle!" Arianna kimitti. "Tätä hän juuri haluaa, nähdä minut itkemässä ja pelkäämässä. Nyt hän on varmasti tyytyväinen."



Arianna vaikeni. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi enää ajatella. Miksi hänen oli pitänyt saada näin paljon surua ja vaikeutta osakseen? Mitä hän oli tehnyt väärin?

Kuinkakohan monta viikkoa minä tätäkin kirjoitin? Silloin tällöin pieniä pätkiä, joten ajatusvirheet ovat mahdollisia. Ja ennen kuin kukaan tulee asiasta sanomaan: Arianna näki unessaan :--) Ei siitä sen enempää. Ja mitäs muuta... Niin, ei kannata odottaa sitä seuraavaa osaa kovin pian, sillä *köhköh* minä huomasin vasta nyt, kuinka hidas oikeasti olenkaan. Mutta olen päättänyt yrittää saada jotain muuta teidän iloksenne ;) Olkoonkin, että se tulee viemään hieman aikaa osan tekemiseltä, mutta toivottavasti se ei tuota suurta pettymystä. Nähkäilkäämme joskus =)

Ilmoitusluontoisia asiota :-----3 Hmm, ainakin kaksi. Katsotaan keksinkö vielä enemmän tässä kirjoittaessani.

Aloitetaan vaikkapa tästä:



Joku on jo saattanut huomata kyseisen kuvakkeen sivulaatikossa, mutta koska tykkään toistella asioita niin puhun uudelleen :) Eli siis, Sinerit ovat mukana Hanwardin Loistavin legacy -sarjassa. Tietysti toivoisin, että tämä tarina jollain tavalla sijoittuisi, mutta sen verran mitä tiedän muista kategoriassa kilpailevista legacyista, niin... *köhköh* ... voi olla, että tämä jää sinne häntäpäähän. Olen kuitenkin positiivisella mielellä liikenteessä, eikä voitto ole tärkeintä - iloitsen jokaisesta äänestä, jonka Sinerit saavat. Olettaen, että ääniä tulee. Jos siis olet sitä mieltä, että tämä tarina ansaitsee voiton ja haluat tehdä minut iloiseksi, äänestäthän? Kiitoooooos! :----)

Seuraava asia: osa numero viisi. Lupailin sitä ilmestymään piakkoin, mutta kuten näkyy... no, ei näy. Osa on aivan alkutekijöissään johtuen simppelisti elämästä. Ollut vähän puuhaa, ja suurin kiitos menee tietenkin koululle. Läksyjä ja kokeita on ollut kiitettävästi, ja vähempikin määrä riittäisi. Lisäksi kouluni muutti noin kymmenen kilometrin päähän ja koko systeemi on jälleen kerran ihan sekaisin (monestikohan minun yläasteaikanani, kyllä se home saa paljon aikaan...). Ei stressaa, ei. Seuraava viikko - eli marraskuun ensimmäinen viikko - menee työharjottelussa. En takaa, että saan silloinkaan aikaiseksi kirjoitettua sanaakaan. En tiedä, millainen aikataulu minulla on, ja luultavasti kun pääsen kotiin, niin kierrän ympäriinsä leijumassa kuluneesta päivästä ja kertoilemassa kymmenenteen kertaan siitä mitä sain tehdä :'''D Sen siitä saa kun onnistuu pääsemään unelmapaikkaansa tet-harjoittelijaksi ;)

Ei ole kuitenkaan syytä paniikkiin! Osa on tulossa, hitaasti mutta varmasti. Tässä todiste, että olen oikeasti jotain tehnytkin: